Wreck it Ralph - elokuva

19.7.13

Oli ystävällistä huomata, että näin muutaman kuukauden kirjoittelun jälkeen olen saanut pari seuraajaa lisää. Tervetuloa lukemaan ajatuksiani kirjoista ja satunnaisista elokuvista, olen epäsäännöllinen päivittäjä ja kirjoitan vain itselleni.

Wreck it Ralph - elokuva

Aaivan, otsikko on tällä kertaa englanniksi koska katsoin elokuvan vahingossa englanniksi englanninkielisen tekstityksen kera. Kukin päätelköön mistä syystä, en ainakaan maksanut tästä kokemuksesta.

Olin positiivisesti yllättynyt, elokuva oli näin amatöörimäisen mielipiteeni mukaan tosi tosi hyvä.
Elokuvan sankareita olivat Vanelleope, Ralph, Felix ja pelimaailman traagisimman taustatarinan saanut Sue Sylvester... tai joku sellainen nimi sillä oli. Ensiksi täytyy tunnustaa, etten kuulu siihen katsojaryhmään, joka olisi varttunut minkäänlaisten pelien maailmassa... Toisin kuin kaikki ystäväni, jotka puhuvat antaumuksella nintendo x-box nelosen ihkuseega uudelleenjulkaisusta wiille tai jostain... Itse en ymmärrä noista yhtään mitään ja nautin silti tästä elokuvasta. Se toimii, vaikkei tunnista "suosikkihahmojaan" ja inside juttuja joita tähän pelimaailmaan ehkä liittyy.

Elokuvan päähenkilö Ralph on siis oman pelinsä Fix-it-Felixin pahishahmo, jonka tehtävä on rikkoa Nicelandersien kotitalo, jonka Felix sitten korjaa. 30 vuoden ajan Ralph on tehnyt työtään ja nyt se alkaa riittää. Hän haluaa mitalin, koska pahikset eivät saa mitaleita ja hänen kotipelinsä muut hahmot hyväksyisivät hänet paremmin jos hänellä olisi sellainen.
Ralph lähtee omasta pelimaailmastaan ja syöksyy uuteen science fiction peliin, josta hän voittaa mitalin. Jotenkin Ralph päätyy japanilaiseen karkkiautoilupeliin, jossa hän saa ensimmäistä kertaa elämässään oikean ystävän. Vanelleopen, joka on oman pelinsä bugi eikä siksi saa osallistua kilpa-ajoihin, vaikka kovasti haluaisikin. Ralph jää auttamaan Vanelleopea toteuttamaan unelmaansa ja oppii samalla oman elämänsä merkityksen, oman tarkoituksensa.

Juoni oli hauska ja erilaisten pelimaailmojen toteutus hyvin kekseliästä. Pac-man maailma oli hieno ja oli hienoa nähdä näitä pahiksia istumassa ympyrässä ja jakamassa kokemuksiaan. Ralphin maailma oli hyvin pikselimäinen ja ruudulta maailman sisälle siirtymisenkin jälkeen hahmoissa säilyi sellainen kulmikkuus jonka yhdistää 80 - luvulle..? Se nauratti aina kun siihen kiinnitti huomiota, hienoa työtä. Heros Dutyn maailma oli uskomattoman yksityiskohtainen verrattuna Ralphin maailmaan, luoden kontrastia uuden ja tämän vanhemman pelin maailmaan. Sugar Rush, karkkiautopeli oli sellainen, jota itsekin ehkä haluaisin kokeilla pelata, eikä Vanelleopen hahmo ollut ollenkaan niin kamala kuin lapset tai lapsihahmot yleensä sattuvat olemaan. Vanelleopen ääni oli kerta kaikkiaan ihana, oikeastaan ääninäyttelijät ovat hahmoilleen sopivia. Felix on ihastuttava ja rakkaustarina Jane Lynchin hahmon kanssa nautittava. Huomattavasti parempi, kuin  yksikään Hostissa esitetyistä rakkaustarinoissa, se oli uskottavampi ja sillä oli enemmän tilaa kukoistaa ja toimia. Ja hahmojen välillä oli jopa oikeasti kemiaa.

Elokuva todella imaisi mukaansa maailmaansa. Niin hyvät kuin pahatkin hahmot pelasivat hienosti yhteen, loppuhuipennuksen kohdalla olin tosin katsojana jo melko läkähtynyt kaikkiin hienouksiin ja yksityiskohtiin. Katsoisin elokuvan ihan mielelläni uudemmankin kerran.

Ja näin meidän kesken, uskon että naapurit arvostavat vilpittömästi improvisoituja konserttejani keskellä yötä:
"S-U-G-A-R

Jump into your racing car
Say: Sugar Rush
Sugar Rush
 S-U-G-A-R
Jump into your racing car
Say: Sugar Rush
Sugar Rush!"

Eco Umberton - Ruusun nimi

13.7.13

Tällä kertaa kirjoitan viiveellä, koska olen keskellä muuttoprosessia. Pidemmittä puheitta, saanen esitellä:

Eco Umberton - Ruusun nimi

Tosiaan, kirja jonka olen pitkään halunnut lukea. Aloitin heti vertailemalla teosta Eco Umberton Baudolinoon. Toisin kuin Baudolino, tämä kirja tempasi minut heti mukaansa, se ei kuitenkaan missään vaiheessa saavuttanut sitä vaihetta, ettei sitä voi päästää käsistään. Vaikka kirja oli huomattavan hyvä ja ehdottomasti tyydyttävä. Esimerkiksi jos vertaan lukukokemusta itsessään, Vieras oli sellainen kirja, joka tietyn pisteen saavutettuaan oli pakko lukea loppuun. Ruusun nimi ei tehnyt minulle sitä, vaikka se on ehdottomasti paljon parempi ja nautittavampi kirja. Kirja oli sellainen, jonka lukemisesta tulee onnelliseksi. En ole analysoinut sitä, miksi jotkut kirjat on vain pakko lukea loppuun ja toiset pystyy rauhassa jättämään kesken. Ero saattaa tulla siitä, kuinka mukaansatempaavalta tarina tuntuu. Siitä herää kuitenkin kysymys mikä on mukaansatempaavan ja miellyttävän/hyvän/lukemisen arvoisen ero. Tästä voitaisiin tietysti keskustella. Itse pidin Ruusun nimestä, se vei minut omaan maailmaansa ja koska kirjailija kuvailee maailmaa niin hyvin, etten tuntenut olevani 2000 luvun-lintu, joka luki murhamysteeriä 1300-luvun luostarista. Tunsin todella olevani osa Adsonin tietoisuutta ja siinä mielessä mukana tarinan maailmassa.

Kirja kertoo monimutkaisista asioista, jotka yritän typistää nyt mahdollisimman kunnioittavasti. Tämä on niitä kirjoja jotka oikeasti kannattaa itse lukea. Kirjan päähenkilö on nuori noviisi Adson, joka vaeltaa mestarinsa.. en nyt muista nimeä, tämän engelsmannin kanssa syrjäiseen luostariin, joka on kuuluisa poikkeuksellisen upeasta kirjastostaan.
Luostarissa on kuitenkin tapahtunut kauheita ja sen apotti pyytää Adsonin mestaria selvittämään kuolleen munkin loppua. Kauheudet eivät lopu siihen, luostarissa alkaa kuolla väkeä, kuin kärpäsiä ja Adson mestareineen päättelevät että luostarin salainen kirjasto on kehyspaikka kaikille murhille. Luostarin kirjasto on salainen, sinne pääsee vain yksi munkki ja hänen apulaisensa ja he tuovat teokset muille munkeille, jotka joko tutkivat tai jäljentävät niitä. Adson livahtaa salaa kirjastoon mestareineen ja heille selviää että se on labyrintti. Ja nyt heillä on käsissään kaksi mysteeriä.
Kirjassa käsitellään myös munkkikuntien fransiskaanien ja dominikaanien eroa ja munkkikuntien suhdetta kirkkoon, erityisesti paaviin. Sivutaan myös aikakautensa elämää, mutta erityisesti nämä osat tekstistä olivat mielestäni hyvin ahdistavia. Naisen asema ja paikka, tehtiin todella selväksi lukijalle ja se ahdisti jostain syystä minua hyvin suuresti. Ei siitä ole pitkä aika kun Suomessakaan nainen ei saanut lähteä ravintolaan ilman miesseuraa.
Ja... ja kirjasta löytyy myös se pakollinen lempimiskohtaus, mikä jokaisesta aikuiselle väestölle suunnatusta teoksesta on löydyttävä (sillä muutenhan näitä kirjoja ja elokuvia ei erottaisi nuorille ja lapsille suunnatusta materiaalista). Luulin että välttäisimme tämän, kysehän on kuitenkin suljetusta luostariyhteisöstä. Odotin ehkä jotain huomioita homoseksuaalisuudesta, siitäkin jauhetaan kiitettävästi. 

Kirja on senkaltainen, että se kannattaa lukea. Se on mukava kirja, olen iloinen että tutustuin siihen. En usko että luen sitä uudestaan. Baudolinoon taas toisaalta saatan tarttua myöhemmin, se jätti asioita auki, sillä tavalla että mieleni on tarpeeksi avoin palaamaan sen pariin uudestaan.
Ruusun nimessäkin oli tietysti paljon hyviä ajattelemisen aiheita, mm. se miten luostarin kuuluisa kirjasto oli suljettu munkeilta. "Tieto lisää tuskaa", oli ehdottomasti yksi kirjan teemoista. Missä vaiheessa tiedon vartiointi menee liian pitkälle? Koska tieto muuttuu sellaiseksi, että se on vahingollista etsijälleen? Ja ennen kaikkea, kuka päättää siitä, millainen tieto sopii kenellekin? Tässä tapauksessa, mitä enemmän tiedät, sitä todennäköisemmin kuolet ja kirjan loppu, tuli minulle täytenä yllätyksenä. En olisi osannut odottaa, sellaista murhaajaa tai loppuhuipennusta, minkä teos sai. Olin niistä aidosti järkyttynyt.

En tiedä mitä ryhdyn lukemaan seuraavaksi... Todennäköisesti otan käsiteltäväkseni jonkin lasten/nuortenkirjan. Olen joutunut muuton puitteessa pakkaamaan oman kirjastoni pahvilaatikoihin, enkä todennäköisesti pääse kirjastoon töiden puitteessa. Seuraava teksti koskee varmaankin sitten Wreck it Ralph - animaatioelokuvaa.

Vieras - Stephenie Meyer

28.6.13

Vieras - Stephenie Meyer

Tämä on niitä mukavia tapauksia, joista olen nähnyt sekä elokuvan että lukenut kirjan, joten tässä päivityksessä tulen puhumaan molemmista versioista. Enimmäkseen kirjasta, koska kirja oli näistä kahdesta se, joka herätti minussa ajatuksia.

Elokuva oli hyvää viihdettä. Siinä oli kaikki elementit jonkin perjantai illan piristykseksi, varsinkin hyvällä kaveriporukalla. Se selitti hyvin vähän tarinan taustoja, mutta jätti paljon vihjeitä siitä miten asiat olivat olleet ennen Vaeltajan tuloa maahan. Se antoi katsojan päättää asioista ja todennäköisesti se oli tekijöiden  tietoinen valinta. Hyvin miellyttävä valinta ja voin kuvitella, että jos olisin muutaman vuoden nuorempi, olisin saattanut olla hyvinkin rakastunut elokuvaan ja sen konseptiin.

Katsoin elokuvan ensiksi, mikä on ehkä ihan hyvä, kun ottaa huomioon millainen lukukokemus kirja oli. Ollakseni reilu, minun täytyy myöntää, ettei romantiikka tai rakkaustarinat ole ihan minulle sopivaa viihdettä. Innostun seikkailusta ja fantasiasta, ystävyydestä ja senkaltaisista asioista. Historia kiinnostaa minua, scifi -genrenä kiinnostaa minua, mutta romantiikka tempaa hyvin harvoin mukaansa. Varsinkin jos tarinan pääpaino on rakkaudessa. Rakkaus sopii tarinaan sivumausteeksi tai jopa yhdeksi pääteemoista, mutta se ei toimi usein jos se on ainoa asia, mihin on tarkoitus kiinnittää huomiota.
Mikään tarina ei toimi, jos siinä on vain yksi ulottuvuus ja sen vuoksi, kaiken sen perusteella mitä olin kuullut Vieraasta, kuvittelin, jostain syystä, että se on parempi kuin tekijän aikaisempi kirjasarja. Teosta mainostetaan lukemani pokkarin takakannessa näillä sanoilla: "Stephenie Meyer on huippusuositun Twilight-ilmiön luoja. Vieras on hänen ensimmäinen aikuisille suunnattu romaaninsa". Odotin kypsää aikuisille suunnattua rakkaudesta kertovaa romaania, odotin enemmän ja petyin. Ehkäpä kypsästi rakkautta käsittelevää aikuisille suunnattua hömppäkirjaa ei vain ole vielä kirjoitettu. Onko sellaisen kirjoittaminen edes mahdollista?
Vaikka tarinan puitteet ovat huomattavasti "aikuisemmat" kun eräässä vampyyrin ja teinitytön välisessä tunnetussa rakkaustarinassa, on kyseinen rakkaustarina huomattavasti kypsempi ja moniulotteisempi kuin Vieras. Kyllä, Houkutuksen juonenkäänteet ja hahmot, olivat kypsempää luettavaa, kuin se mitä tämä kirja minulle tarjosi. Ehkäpä kaikkein eniten tässä yhtälössä jäi ärsyttämään se, miten paljon kiinnostava alkuastelma lupasi. Tässä teoksessa olisi ollut potentiaalia vaikka mihin.

Tarinoita siitä, että ulkoavaruudesta tullut uusi rotu valloittaa maailman on kerrottu niin kauan kun scifiä on kirjoitettu. Sehän on koko genren perusta! Ja se toimii! Se että siitä kirjoitetaan ja löydetään uusia näkökulmia on upeaa. Ja tarinat ulkoavaruuden olennoista, ovat ajankohtaisempia kuin koskaan aikaisemmin ja ne muuttuvat sitä ajankohtaisemmiksi, mitä kehittyneempiä olentoja meistä ihmisistä koko ajan tulee.
Se että avaruusolio rakastuu maan asukkaisiin, alkaa tuntea sympatiaa näitä erilaisia olentoja kohtaan, sekään ei ole aivan uusi ajatus. Ihan kiinnostava kuitenkin ja ehdottomasti tutkimisen arvoinen. Erityisen kiinnostavaksi tämän asetelman tässä kirjassa teki se, että se todella oli kirjoitettu kokonaan valloittajan näkökulmasta. Tätä aihettahan on tutkittu muillakin kirjallisuuden kentillä kuin scifissä (nyt täytyy taas mainita Anne Ricen Vampyyrikronikat)
Mutta jos Vierasta ryhtyy lukemaan näiden teemojen innoittamana, tulee pettymään.

En lue rakkaustarinoita, joten en tiedä onko tämä rakkauskirjallisuuden näkökulmasta hyvää tekstiä. En usko että tulen tulevaisuudessakaan tutustumaan tähän genreen sen lähemmin, jos näin todella on. Tämä teos ei ollut erityisen kiinnostava, eikä haastava, eikä se kerta kaikkiaan herättänyt minussa muita tunteita kuin ärsytyksen. Muttei sitten minun tunteistani sen enempää, kirjan juonenkulku oli seuraavanlainen:

Maapallon ovat valloittaneet Sieluiksi kutsutut alienit. Nämä ulkoavaruuden öllit valloittavat maailman menemällä ihmiskehon sisälle ja ajavat ihmisen mielen pois tämän ruumiista. Minua jäi vaivaamaan, miten olennot pääsivät ylipäätänsä aloittamaan valloituksensa, ne siirretään ihmisen sisään yksinkertaisella leikkauksella, mutta kuka teki ensimmäiset leikkaukset? Kuinka koko avaruusöllien armeija pääsi aloittamaan invaasionsa?
Joka tapauksessa, yksi tämmöinen öllykkä istutetaan poikkeuksellisen vastustuskykyisen teinitytön ruumiiseen, eikä tytön mieli suostu vaikenemaan. Se pysyy itsepintaisesti Vaeltaja nimisen muukalaisen mielen perukoilla ja koska tämän tytön ruumis ja mieli ovat rakastuneet Jared nimiseen ihmiseen, myös Vaeltaja alkaa tuntea rakkautta tuota ihmistä kohtaan. Rakkauden myötä tulee tarve suojella, eikä Vaeltaja pääse käsiksi muistoihin siitä, missä nuo ihmiset ovat, puhumattakaan siitä, ettei hän enää edes halua kavaltaa rakkaitaan ja sukulaisiaan avaruusölleille.
Hyvin lyhyen alun ja pohjustuksen jälkeen Vaeltaja lähtee pois omiensa yhteisöstä, ajautuu aavikolle ja törmää yhteen viimeisistä ihmisselviytyjien ryhmästä, joka ottaa Vaeltajan vangiksi. Miksi tätä avaruusölliä ei tapeta, no sitä selitellään sillä että Jared, joka on päätynyt samaan selviytyjien ryhmään, ei tahdo tappaa rakastamansa tytön ruumista. Kaikki muut ryhmän luo siepatut avaruusöllit on kyllä kylmäverisesti murhattu.
Ihmisjoukon johtaja "Jeb" uskoo alusta asti että tämä avaruusolento on erilainen kuin kaikki muut miljardit kaltaisensa, jotka ovat ottaneet valtaansa koko maapallon väen. Hän tutustuttaa Vaeltajan selviytyjien yhteisöön ja pikkuhiljaa osa ihmisistä oppii sietämään joukkoonsa eksynyttä sielua. Jopa siinä määrin, että yksi selviytyjistä (Ian) rakastuu Vaeltajaan. Vaeltajan ollessa edelleen Melanien ruumiissa se nostaa kirjan keskiöön ja juonen tärkeimmäksi koukuksi kolmiodraaman, joka rehottaa Jaredin, Ianin ja Vaeltaja/Melanien välille. 

Ja ihan totta, ihmiskunta on sukupuuton partaalla, alienit valloittaneet maailman. Päähenkilön kehossa on kaksi mieltä ja asioita katsotaan valloittajan näkökulmasta. Vaeltaja pakotetaan omaksumaan täysin uusia näkökulmia ja käymään sekä itsensä sisällä moraalista taistoa ja dialogia ruumiinsa entisen omistajan Melanien kanssa. Ja se asia, mihin kirjassa keskitytään, on hyvin pinnallinen kolmiodraama. Mitä tuhlausta!
Alienit eivät ole kovin kiinnostavia ja mitä enemmän niitä ajattelee, niin miksi mokomat otukset ylipäänsä valitsivat maapallon sirkuskiertueensa pysähdyspaikaksi? Vaeltaja itsekin myöntää kirjassa, että Sielut eivät ole ikinä aikaisemmin asuttaneet yhtä monimutkaista olentoa kuin ihmisen, yhtä voimakastahtoista, joten mikseivät ensimmäiset valloittajat yksikertaisesti pakanneet kamppeitaan kun saapuivat: "Tämä planeetta on vähän liikaa meille, mennään jonnekin muualle."?

En edes halua mennä moraalisiin epäjohdonmukaisuuksiin joita kirjassa on, niitä on liikaa ja niiden ainoa esittäjä Melanie, ei pääse edes mukaan tarinaan kunnolla. Loppujen lopuksi Vael on niin ihana, että ihmisyhteisö olisi melkein mieluummin ottanut sen jäsenekseen kuin Melanien. Kaikki tämä tekee minut vain vihaiseksi ja haluaisin tavata sen ihmisen, jonka mielestä tämä teos on aikuisille suunnattua tekstiä, koska todennäköisesti lupaus siitä, että kirja oli suunnattu aikuisille ihmisille kyrsii minua tässä kaikkein eniten. Sääli että näin lupaavasta asetelmasta päällimmäiseksi mieleeni jäi Vaeltajan jatkuva valitus siitä, minkälaisia epäluotettavia hirviöitä ihmiset ovat.

Joka tapauksessa kirjassa oli myös ihan hyviä ja nautittavia juttuja, olin äärimmäisen ihastunut tappelukohtaukseen Vaeltajan ja Kylen välillä pimeässä luolassa. Se oli tunnelmallinen ja todella imaisi minut lukijana mukaansa. Se taisi olla ainoa hetki koko kirjan aikana, kun olin huolissani päähenkilöstä... Kirjan loppupuolella ryhdyin odottamaan sitä siunattua hetkeä, että joku vaan tulisi ja ampuisi Vaelin. 

Toinen asia, mistä olen itse asiassa aina nauttinut Stephenie Meyerin kirjassa, oli miljöön kuvailu. Se, miten hän kirjoittaa siitä melkein kuin ylimääräisestä hahmosta ja käyttää sitä tasavertaisena elementtinä muiden hahmojen joukossa tarinansa tunnelman tihentämisessä ja juonenkäänteissä, on hyvin kiinnostavaa ja virkistävää. En sitten tiedä mitä siitä pitäisi ajatella, että karkea ja ikuisesti pimeä luola, tai karu aavikko, toimi teoksessa parempana hahmona kuin yksikään sen varsinaisista päähenkilöistä.  
Olen täällä puhunut siitä, miten tärkeitä hyvät hahmot ovat, että kirja onnistuisi. Mielestäni tässä on erinomainen esimerkki siitä, että toimiva juoni ei toimi, jos hahmot ovat liian yksiulotteisia. Tässä on esimerkki siitä, miten huonot hahmot repivät ihan kelpo paketin alas mukanaan.  
Minua häiritsee se, että kirjan lukeneet ja sen puolia pitäneet tuntuvat puolustelevan tekstiä hyvän idean vuoksi. Kukaan ei ole tähän mennessä sanonut, että hän piti kirjasta sellaisenaan, sen sijaan olen kuullut monta kertaa: "Kirjan idea oli kiinnostava, haluaisin nähdä jonkun muun kirjailijan kirjoittaman version tästä tekstistä." Se että idea on hyvä ja toimii, ei tarkoita sitä, että kirja olisi ollut hyvä tai nautittava! Idea on hyvä, siitä ei tarvitse edes keskustella, mutta se ei ole Meyerin idea! Se on jokikisen scifi-kirjailijan idea! Se on jokikisen rakkaudesta kirjoittaneen kirjailijan idea! Se on valloittajista ja yliluonnollisista olennoista kirjoittaneiden kirjailijoiden idea! Tämä kirja ei toimi siksi, että se yrittäisi kertoa meille jotain uutta tai tarjoaisi jotain sellaista, mitä meillä ei olisi jo paljon parempiin kääreisiin pakattuna.

Suosittelen elokuvaa sellaisille ihmisille, jotka eivät jaksa lukea tämäntyylisiä tarinoita, mutta haluavat tietää mistä tässä ilmiössä on kysymys. Elokuvan visuaalisuus ei vedä vertoja Meyerin kertojantaitojen ja mielikuvitukseni yhdistelmälle, mutta hahmot ovat niin paljon miellyttävämpiä ja sympaattisempia elokuvaversiossa, niissä on jopa kolmiulotteisuuden vivahde, joka kirjasta puuttuu. Se on myös vähemmän puuduttava, sillä se on lyhyempi kuin ylipitkäksi venytetty kirja. Mielestäni on anteeksiantamatonta, että kirja joka on noin pitkä, antaa niin huonon kuvan henkilöistään. Lyhyemmässä teoksessa olisin ehkä antanut anteeksi tietyt puutteet pää ja sivuhenkilöissä.
Elokuva ei  kuitenkaan tunnu teeskentelevän olevansa mitään muuta kuin hyvää viihdettä. Suosittelen sitä ehdottomasti jonkin leffaillan päätähdeksi, popcornpussin kera!

Piin elämä - elokuva

20.6.2013

Piin elämä - elokuva

Ensimmäinen asia mikä tuli mieleeni katsoessani Piin elämää oli Slummien miljonääri. Molempien elokuvien sankari oli kotoisin Intiasta ja kertoi sitten aikuisena miehenä elämänsä tarinan. Slummien miljonäärissä toki hyvin eri tavalla. Piin elämä jäi mieleeni positiivisena ja kauniina tutkielmana ihmisyydestä, ei väkivaltaisena elokuvana julmasta elämästä. 

Elokuvan sankari Pi on hyvin onnekas nuori mies. Hänellä on rakastava ja ilmeisen varakas perhe, joka omistaa eläintarhan. Hän elää hyvin suojatun lapsuuden, outo nimikään ei lannista häntä.
Pi on kiinnostunut uskonnosta ja hengellisyydestä, erityisesti hellä ja lempeä äiti ohjaa häntä etsimään omaa tietään, hindulaisuuden, kristinuskon ja islamin keskeltä. Piin ensimmäinen romanssi on onnekas, viaton ja päättyy siihen, että hänen perheensä on lähdettävä Intiasta. Niinpä jäähyväiset tytön kanssa ovat surulliset, mutta riidattomat ja hyvinkin sivistyneet.
Perhe ottaa mukaan omistamansa eläintarhan eläimet, jotka he aikovat myydä Kanadassa ja aloittaa uuden elämän. Merimatka kuitenkin katkeaa kammottavan myrskyyn ja pahin tapahtuu kun laiva uppoaa. Pi on ainoa matkustaja, joka selviytyy pelastusveneeseen. Piin ei kuitenkaan tarvitse taistella elämästään yksin. Sillä samaiseen alukseen on selviytynyt joukko eläintarhan eläimiä, seepra, oranki, hyeena ja ennen kaikkea täysikasvuinen tiikeriuros, jonka kanssa Pi joutuu lopulta jakamaan kohtalonsa.

Piin elämä oli iloa silmälle alusta sen loppuun asti, melkein liiankin kaunista katsottavaa. Itse asiassa maailman virheettömyys ja kauneus, joka oli aluksi hyvinkin häikäisevää ja viettelevää alkoi noin puolivälissä toimia itseään vastaan ja jopa hiukan kuvottaa. Annan sen kuitenkin oikeuttaa itseään näin, hiukan ennen elokuvan loppua Pi, joka on selvinnyt haaksirikosta, kertoo japanilaisille vakuutusyhtiön miehille toisenlaisen version selviytymistarinastaan. Siinä hän ei ole ainoa ihmisselviytyjä. Eläimet seepra, oranki, hyeena ja tiikeri, edustavatkin muita pelastusveneeseen turvaan päässeitä henkilöitä, kokkia, merimiestä ja äitiä.
Tämän vaihtoehtoisen tarinan tarkoitus on ainakin pintapuolisesti saada katsoja pohtimaan, oliko se versio, jossa Pi matkusti pelastusveneessä tiikerin kanssa totta, vai se, missä Pi itse asiassa edustikin tiikeriä. Jos kuitenkin menemme vielä vähän syvemmälle elokuvaan ja siihen mitä se yrittää sanoa meille, miksemme voisi olettaa että kumpikin vaihtoehto on totta.
Pi siis todella selviytyi pelastusveneeseen kokin, seilorin ja äitinsä kanssa, mutta joutuu armottoman elämänkamppailun kourissa muuttumaan tiikeriksi ja alkaa näin nähdä muutkin selviytyjät eläiminä. Ja koska pohjimmiltaan Pi ja tiikeri olivat sama henkilö koko elokuvan ajan, kyse ei niinkään ole selviytymiskamppailusta merellä vaan ihmisyyden kamppailusta sen sisäistä petoa vastaan. Jota vain ruokitaan näillä epätoivoisilla olosuhteilla. Näin elokuvan dialogi ei muodostu Piin ja tiikerin vaan Piin ja katsojan välille. Katselemme ristiriitaista kamppailua tämän nuoren miehen olemassaolosta ja elossa säilymisestä.  
Se miksi elokuva oli niin kaunis, voidaan selittää ihmisen estetiikan tarpeella, samasta syystä taiteilijat ovat ikuistaneet kauneutta vuosien ajan. Piin syvästi hengellinen maailma, kärsii kovan kolauksen haaksirikossa. Hän joutuu pohtimaan oikeaa ja väärää jo merimatkan alkuvaiheessa, sillä laivalla ei ole kasvisruokaa ja hän ja hänen äitinsä ovat kasvissyöjiä. Se että Piin täytyy tappaa ihminen  itsepuolustukseksi ja kaloja ruuakseen, on täytynyt olla äärimmäisen tuskallista niin hienoksi jalostuneelle luonteelle. Ja selviytymiskamppailu, vetää hänestä esiin tiikerin, joka on valmis tekemään mitä tahansa elääkseen.
Maininnan arvoista on myös se, että seepra ja oranki, edustavat buddhalaista merimiestä ja äitiä, molemmat kasvissyöjiä, kun taas hyeena on kokki, joka oli lihansyöjä. Se että lihansyöjä oli ehdottomasti paha ja inhoittava hahmo ja että Pi näkee itsensä myös lihansyöjänä, on mielestäni hyvinkin mielenkiintoista. Ihan selvästi Piin sivistynyt puoli, yrittää taltuttaa pahana pitämänsä pedon. Siksi Pi takertuu niin kiihkeästi uskoonsa ja päiväkirjaansa. Hän pitää sivistynyttä ihmismäistä puoltaan vaistomaisesti hengissä. Samalla hänen on kuitenkin opittava elämään sisäisen hirviönsä, raakalaismaisen lihansyöjän kanssa.

Elokuvassa koetaan myös eräänlainen kuolema ja henkistyminen. Kun Pii menettää tajuntansa ja ajautuu mangustien asuttamalle paratiisisaarelle. Joka on ihanteellinen asuinpaikka päiväsaikaan, mutta muuttuu yöllä kuolemanloukuksi. Kertoo siitä, miten kaksijakoisena ihmisen petomaisen ja sivistyneen puolen kamppailua voidaan pitää. Ero ihmisen ja hirviön välillä on selvä kuin päivä ja yö.
Pi selittää, että saari oli jonkinlainen elävä organismi, lihansyöjä ja että hänen täytyi lähteä sieltä, ennen kuin se saisi hänetkin. Hän jopa löytää saarelta ihmisen hampaan, joka vahvistaa viestiä, hänen täytyy lähteä, ennen kuin se hirviö saavuttaa hänet. Ja tuhoaa Piissä kaiken sen, mitä hän pitää arvokkaana (mm. hengellisyyttään). Elokuva osoittaa tässä älykkyyttä, vaikka peto on pitänyt Pin enimmäkseen hengissä, hän tarvitsee myös sitä ihmistä sisällään selviytyäkseen, pelissä on todella hänen henkensä, jota se pimeä puoli jo vaarantaa. Se olisi voinut olla Piissä edelleen asuvan ihmisen loppu.
Sen sijaan, että rantaan lopulta ajautunut haaksirikkoinen olisi ollut pelkkä mielenvikainen hirviö, Pi selviytyy. Hänen täytyy heittää hyvästit tiikerille, mutta hän ei väheksy siltä saamaansa apua. Hän jopa myöntää, ettei olisi selviytynyt ilman tiikeriä. Hänen ihmismäisempi sivistynyt puolensa löytää itsensä uudestaan uskonnon parista ja kaikki hänen kokemansa kärsimykset vain vahvistivat Piin jo ennestään rikasta hengellistä maailmaa.

Sivistys ja ihmisyys, meidän jokaisen täytyy opetella näitä asioita koko ikämme. Jokainen joka on joskus viettänyt puoli tuntia pitempään hyvin pienten lasten seurassa tietää tämän. Olemme luonnoltamme aika kammottavia ja pystymme hirmutekoihin, samalla meillä on kuitenkin kyky lisätä hyvinvointiamme ja kantaa huolta elinympäristöstämme.
Miten pitkälle meidän ihmisluontomme todella ulottuu, miten kaukana pinnasta asuu meissä jokaisessa elävä peto?