Mary Shelleyn Frankenstein

24.2.2013

Hei vaan, nyt on hyvä hetki päivittää blogia. Miksi? No siksi, koska nyt on sellainen fiilis että pystyn mihin tahansa! Siis ihan mihin tahansa, jopa sellaiseen urotekoon, kuin kirjoittamaan ajatuksia ja mielipiteitä todella masentavasta kirjasta:

Mary Shelleyn Frankenstein

Se aito ja alkuperäinen, lupailee kirjan kansi kun tartun siihen (itsekseni hykerrellen) pääkirjastomme hyllyllä, jonka päällä ainakin mielessäni lukee: 'lähiaikoina palautettuja kirjoja'. Niitä kirjoja lukevat muutkin kuin ylioppilaat tai tutkijat.

Kirjan juonihan menee suurin piirtein näin: Jäämerellä pohjoisessa seilaava seikkailunhaluinen retkikunta pelastaa jäälautan päällä ajelehtivan puolikuolleen miehen, joka kertoo heille tarinansa. Kyseessä on Geneveläinen tiedemies Victor Frankenstein. 

Jo nuorena Victor oli ollut kiinnostunut luonnosta ja tieteestä. Hän sattui lueskelemaan vähän sitä sun tätä aiheeseen liittyen ja miehistyttyään Frankenstein lähti Saksaan yliopistoon, tullakseen tiedemieheksi. Ennen lähtöään nuori Frankenstein menettää äitinsä.
Saksassa Frankenstein ryhtyy opiskelemaan täyttä päätä ja osoittautuu erittäin lahjakkaaksi kaikessa mihin ryhtyy. Lahjakkuus, ystävät ja tukijat tai maine eivät kuitenkaan riitä, nuori tiedemies tahtoo kukistaa kuoleman. Frankenstein kerää ruumishuoneilta ja hautausmailta isokokoisia ruumiinkappaleita, joista hän on päättänyt rakentaa salaisessa laboratoriossa yli-ihmisen, uuden Aatamin, ihmiskunnan avuksi ja hyväksi. Oman nokkeluutensa sokaisemana Frankenstein  ei kyseenalaista projektinsa eettisyyttä, hän vajoaa pakkomielteisenä työnsä pauloihin ja saa lopulta hermoromahduksen. Kauhistuneena luomansa olennon rumuudesta, tohtori Frankenstein pakenee sen luota sen synnyinyönä ja olento jää maailmaan ihmisten armoille, täysin ypöyksin.
Nimetön olento pakenee ihmiskunnan luota luonnon helmaan. Löytää itselleen ruokaa, keksii tulen ja tuntee olonsa torjutuksi ja yksinäiseksi. Olento asettuu asumaan erään mökin asumattomaan huoneeseen ja mökin asukkaita salaa seuraamalla se oppii puhumaan ja jopa lukemaan. Se tekee hyviä töitä mökin köyhien asukkaiden hyväksi, mutta paljastettuaan rujon ulkomuotonsa hirviö ajetaan pois. Minne ikinä hirviö meneekin, sen ulkonäöstä kauhistuneena ajavat ihmiset sen pois. Se katkeroituu luojalleen ja päättää etsiä Frankensteinin käsiinsä.
Löydettyään epäonnisten tiedemiehen olento on jo ehtinyt surmata Frankensteinin pikkuveljen. Hirviö kertoo Frankensteinille tarinansa ja vaatii tätä rakentamaan itsellensä kumppanin. Yhtä viheliäisen kuin olento itse ja lupaa että he yhdessä lähtevät pois ihmisten ilmoilta, eikä Frankensteinin enää koskaan tarvitse nähdä heitä.

Kirja on ehdottomasti hyvä. Se on kauniisti kirjoitettu, kirjassa vuorottelevat kolme kertojahahmoa. Seikkailunhaluinen  retkikunnan johtaja (joka pelasti Frankensteinin jäälautalta), Victor Frankenstein ja Frankensteinin hirviö. Jokainen hahmo kertoo itse oman tarinansa, kaikkein mieluiten luin Victor Frankensteinin osuutta. Se piti minut otteessaan, kamala sanoa, mutta alun retkikunnan lätinät tylsistyttivät minua, samoin hirviön osuus.
Frankenstein sairastuu kirjan aikana, hän saa hermoromahduksen työskenneltyään tauotta hirviönsä parissa kuuden kuukauden ajan. Sen jälkeen, tietäessään mitä on luonut, Frankenstein masentuu ja ahdistuu. Frankenstein on kuitenkin niin hyvä tyyppi, kaikki toivon pilkahdukset mitä hänelle kirjassa tarjotaan, lohduttivat myös minua. Onhan se hirvittävä ajatus että yksi ainoa virhe tuhoaa miellyttävän ihmisen elämän, se on ehkä yksi pelottavimmista ajatuksista, joka ketään voi vaivata.
Mitä hirviöön tulee, se on kuin tyhjä taulu. Se ei pyytänyt tulla luoduksi ruumiinkappaleista, eikä se pyytänyt tulla hylätyksi synnyinyönään. Hirviö osoittaa alusta asti huomattavaa älykkyyttä. Sen onnistuu poistua kaupungista, elää itsekseen luonnon armoilla ja se keksii käyttöönsä jopa tulen. Kertoessaan tarinaansa Frankensteinille, hirviö kertoo myös, ettei se ollut alkujaan paha. Se on vain katkeroitunut siitä miten , sitä kohdeltiin. Tätä jäin kuitenkin pohtimaan, vaikka Frankensteinin hirviö olisi saanut osakseen sitä ymmärrystä ja rakkautta, jota se väitti ainoastaan janoavansa. Olisiko siltä jäänyt huomaamatta omat rujot piirteensä? Eikö se olisi kuitenkin katkeroitunut maailmalle oman ulkomuotonsa eristämänä? Ja tiedämmekö edes, puhuiko hirviö totta, kertoessaan tarinaansa Frankensteinille?
Tohtori mainitsi yllättyneensä siitä, miten kaunopuheinen hirviö oli, miten sivistynyt ja miten miellyttävä ääni sillä oli. Ehkäpä Frankensteinin hirviö vain manipuloi luojaansa? Kuka tietää.  Itselleni tuli Frankensteinin hirviöstä mieleen Tolkienin Saruman Valkoinen, velho joka äänellään manipuloi niin herroja kuin narrejakin.  Seuraavan kerran, kun itse ahdistun suunnattomasti jostain, mitä olen tehnyt, muistutan vain vienosti itseäni siitä, etten kuitenkaan rakentanut Frankensteinin hirviötä. Että olen yksilö, jonka teot, tunteet ja ajatukset eivät todellakaan tule kaatamaan tätä maailmaa, kenenkään muun maailmaa tai omaani. Toisaalta taas, enpä ole ikinä luonutkaan mitään niin kammottavaa, kuin Frankenstein.

Ahdistuksen lisäksi kirjan teemoista vaikuttavimpia on rakkaus. Rakkaus jota hirviö janoaa saada tuntea ja rakkaus, jonka Victor Frankenstein menettää ja miten kipeältä se tuntuukaan. Itse olen elämässäni vielä siinä vaiheessa että etsiskelen sielunkumppania, aina silloin tällöin, kun se sattuu tuntumaan ajankohtaiselta (tällä viikolla seurustelu ei kiinnosta, ehkä ensi viikon tiistaina se taas tuntuu tärkeältä). Ehkä vielä joskus minäkin, tunnen suurta tarvetta kuulua yhteen jonkun kanssa, tällä hetkellä intohimoni on kuitenkin muualla; tarinoissa.

"Kuule Victor Frankenstein,

sulta mä innoitusta hain

ja lupaan mä vielä rakastan

läpi elon ja jälkeen kuoleman ..."                                                                                                                                        

Chisu - Frankenstein

Maantievirus matkalla pohjoiseen - Stephen King

Jaa, nyt kun mietin sitä, mitä minulla on annettavana, tuntuu ehkä luontevimmalta lähteä kirjoittamaan kirjoista ja lukemisesta. Rakastan lukemista ja kirjat ovat aina puhutelleet minua. Minusta tuntuu että puhun niiden kanssa samaa kirjoitettujen sanojen kieltä.

Tulen kirjoittamaan tänne lukukokemuksistani ja ihan puhdasta tajunnanvirtaa siitä, mitä kirjat ovat saaneet minut ajattelemaan.

Stephen Kingin Maantievirus matkalla pohjoiseen on neljäntoista novellin kokoelma erilaisia jännityskertomuksia, joita oli ilo lukea yön pimeinä tunteina. Olen aina lukenut kirjoja yötä myöten ja ehkä olen vain tulossa vanhaksi (vaikka tunnen oloni nuoremmaksi kuin koskaan), mutta näiden kertomusten jälkeen tunsin varpaankärjissäni (ja vatsanpohjassani) miellyttävää kutkutusta. Valot sammutettuani, olin hiukan peloissani.

Ensimmäinen kertomus ruumiinavaussalista oli novellikokoelman vahva avaus. Se tuntui lukiessa tasapaksulta, mutta oli tarpeeksi kiinnostava ja jaksoin kahlata sen loppuun asti.  Ja pakko sanoa että olin positiivisesti yllättynyt sen loppuratkaisusta. Se antoi myös viitteitä siitä ettei tämä ole tavallista Stephen Kingiä (ja lopussa avaruusolento, joka on tullut avaruudesta -> tahtoo valloittaa maan tai/ja syödä päähenkilön).

Seuraava kertomus mustapukuisesta miehestä nosti sykettä. Se miten King kuvailee pelkoa, inhottavaa kahlitsematonta pelkoa, jota jokainen meistä varmasti on ainakin kerran elämänsä aikana tuntenut, tempasi minut täysin mukaansa. Tässä vaiheessa se aikaisemmin mainitsemani pelon kutkuttelu alkoi !!

Seuraava kertomus, joka kirjassa kosketti minua syvästi (jopa niin syvästi että luin sen uudestaan saatuani kirjan loppuun) oli "Jack Hamiltonin kuolema". Stephen King on mielestäni aina onnistunut kirjoittamaan hyviä hahmoja ja kuvailemaan hyvin ihmisten välisiä suhteita. Ehkäpä se johtuu elämäntilanteestani, siitä että ystävät ovat nyt kaukana, (tai puhtaasti siitä että osaan olla aika "tyttö" joissakin asioissa) mutta kaikenlaiset tarinat ystävyksistä saavat silmäni turpoamaan ja nenäni vuotamaan... Varsinkin sellaiset tarinat jotka päättyvät surullisesti.

 "Elurian pikku sisaret" tuntui ensilukemalta älyttömän pitkältä ollakseen novelli, joka periaatteessa pitäisi pystyä lukemaan yhdeltä istumalta. Päästyäni siihen kohtaan jossa vihreät zombit (tai mitkä möröt lienevätkään) ovat saartaneet revolverimiehen, jouduin laskemaan kirjan käsistäni ja laittamaan nukkumaan. Seuraavana päivänä jatkaessani lukemistani, tulin katumapäälle että oli edellisenä yönä jättänyt kertomuksen kesken. En siksi että juonta olisi ollut hankala seurata, vaan siksi, että viimeinkin se tempaisi minut mukaansa.
Kertomus sai minut harkitsemaan Mustan tornin lukemista, ongelma Stephen Kingin kirjojen kanssa on se, että ne eivät ole mitään helppoa luettavaa. Toisinaan kirjat ovat viihdyttäviä ja välillä oikeasti pelottavia, aina ne ovat kuitenkin yhtä rasittavia. En osaa sanoa mikä saa Stephen Kingin kirjat tuntumaan raskailta, varmaankin rönsyilevä ja värikäs kieli jota niissä käytetään. Myös Stephen King kliseet alkavat ärsyttää muutaman teoksen luettuaan (kaikki jotka ovat lukeneet muutaman Stephen Kingin kirjan tietävät mitä tarkoitan). Hyvän kirjan merkki ei kuitenkaan välttämättä ole, että se on helppoa luettavaa, Stephen Kingin kirjat ovat hyviä, mutta ne vaativat lukijalta aikaa ja vaivaa.

Takaisin novellikokoelman pariin, no siihen mikä siitä on jäljellä, seuraavat kertomukset jotka herättivät minussa vastakaikua olivat: Kaikki on rentoo, L. T:n lemmikkieläinteoria ja kirjan nimikkokertomus Maantievirus matkalla pohjoiseen. Nämä novellit olivat erityisen hauskaa luettavaa (viimeinen jopa siinä määrin että se sai kylmät väreet juoksemaan selkääni pitkin), ne eivät kuitenkaan herättäneet minussa suuria tunteita, sen sijaan kirjan kaksi viimeistä novellia: "Luodin kyydissä" ja "Onnenmyntti" iskivät sisimmän sieluni supukkoihin, juurikin sinne, missä ja miksi harrastan lukemista

Luodin kyydissä sai minut pohtimaan ihmisen tarvetta selittää arjen päämäärättömyyttä ja etsiä tavallisista tapahtumista jonkinlaista kohtalollista järjestystä tai johdatusta. Kertomus myös kosketti minua ja taas kerran huomasin itkeväni kesken lukemisen.

Onnenmyntissä taas ennen kaikkea samaistumiskelpoinen päähenkilö Darlene, joka tuntuu niin aidolta siivoojan ammatissaan, ongelmineen ja haaveineen, sai minut kiemurtelemaan vilttieni alla.

Toisinaan minäkin suljen silmät ja hoen itsekseni "Olen oikea onnenlikka".

Huh, nyt se on ohitse. Ensimmäinen lukukokemus jonka olen kirjoittanut ylös. Mahtavaa, iso käsi Llinnulle! Ja tuota, kaiken kaikkiaan sanoisin että kauhun ystäville en välttämättä tätä kirjaa suosittelisi. Aikaisemmin kerroin pelänneeni lukiessani novelleja, mutta satun säikkymään helposti ja halpa kauhu puree minuun yhtä pahasti kuin oikeasti pelottava kauhu.

Novellit olivat tunnelmallisia ja keskenään hyvinkin erilaisia, joten jos kokonaiseen romaaniin tarttuminen, tuntuu tuskalliselta ja pelottavalta niin ehkäpä tässä kirjassa on ratkaisu niihin iltoihin, kun telkkarista tai tietokoneelta ei tule mitään.

Mielestäni tämä kirja pitää ehdottomasti lukea peiton alla, joko sohvalla tai sängyssä löhöillen. Vieressä iso kupillinen vihreää teetä (joka on jäähtynyt unohdettuna kuppiinsa) keksilautasellisen kera. Iltahetki, kun hämärä on jo painunut mailleen on paras, ennen ja jälkeen illallisen. Pisteenä ii:n päälle, vanhan jalkalampun valo takaa idyllisimmän lukukokemuksen.

Bloggailuu

Apua! Olen niin kauan halunnut tämän tehdä, mutta ikinä ei ole ollut aikaa tai se on ollut liian hankalaa ja on ollut parempaakin tekemistä...

En vielä oikein tiedä, mitä tulen täällä tekemään, mistä kirjoittamaan ja kommentoimaan... Aluksi tämä on varman eräänlainen julkinen nettipäiväkirja mulle..

Laitan jotain selkeämpää sitten kun olen omassa seurassani, nyt Miia auttaa mua tän blogin käynnistämisen kanssa..