Wreck it Ralph - elokuva

19.7.13

Oli ystävällistä huomata, että näin muutaman kuukauden kirjoittelun jälkeen olen saanut pari seuraajaa lisää. Tervetuloa lukemaan ajatuksiani kirjoista ja satunnaisista elokuvista, olen epäsäännöllinen päivittäjä ja kirjoitan vain itselleni.

Wreck it Ralph - elokuva

Aaivan, otsikko on tällä kertaa englanniksi koska katsoin elokuvan vahingossa englanniksi englanninkielisen tekstityksen kera. Kukin päätelköön mistä syystä, en ainakaan maksanut tästä kokemuksesta.

Olin positiivisesti yllättynyt, elokuva oli näin amatöörimäisen mielipiteeni mukaan tosi tosi hyvä.
Elokuvan sankareita olivat Vanelleope, Ralph, Felix ja pelimaailman traagisimman taustatarinan saanut Sue Sylvester... tai joku sellainen nimi sillä oli. Ensiksi täytyy tunnustaa, etten kuulu siihen katsojaryhmään, joka olisi varttunut minkäänlaisten pelien maailmassa... Toisin kuin kaikki ystäväni, jotka puhuvat antaumuksella nintendo x-box nelosen ihkuseega uudelleenjulkaisusta wiille tai jostain... Itse en ymmärrä noista yhtään mitään ja nautin silti tästä elokuvasta. Se toimii, vaikkei tunnista "suosikkihahmojaan" ja inside juttuja joita tähän pelimaailmaan ehkä liittyy.

Elokuvan päähenkilö Ralph on siis oman pelinsä Fix-it-Felixin pahishahmo, jonka tehtävä on rikkoa Nicelandersien kotitalo, jonka Felix sitten korjaa. 30 vuoden ajan Ralph on tehnyt työtään ja nyt se alkaa riittää. Hän haluaa mitalin, koska pahikset eivät saa mitaleita ja hänen kotipelinsä muut hahmot hyväksyisivät hänet paremmin jos hänellä olisi sellainen.
Ralph lähtee omasta pelimaailmastaan ja syöksyy uuteen science fiction peliin, josta hän voittaa mitalin. Jotenkin Ralph päätyy japanilaiseen karkkiautoilupeliin, jossa hän saa ensimmäistä kertaa elämässään oikean ystävän. Vanelleopen, joka on oman pelinsä bugi eikä siksi saa osallistua kilpa-ajoihin, vaikka kovasti haluaisikin. Ralph jää auttamaan Vanelleopea toteuttamaan unelmaansa ja oppii samalla oman elämänsä merkityksen, oman tarkoituksensa.

Juoni oli hauska ja erilaisten pelimaailmojen toteutus hyvin kekseliästä. Pac-man maailma oli hieno ja oli hienoa nähdä näitä pahiksia istumassa ympyrässä ja jakamassa kokemuksiaan. Ralphin maailma oli hyvin pikselimäinen ja ruudulta maailman sisälle siirtymisenkin jälkeen hahmoissa säilyi sellainen kulmikkuus jonka yhdistää 80 - luvulle..? Se nauratti aina kun siihen kiinnitti huomiota, hienoa työtä. Heros Dutyn maailma oli uskomattoman yksityiskohtainen verrattuna Ralphin maailmaan, luoden kontrastia uuden ja tämän vanhemman pelin maailmaan. Sugar Rush, karkkiautopeli oli sellainen, jota itsekin ehkä haluaisin kokeilla pelata, eikä Vanelleopen hahmo ollut ollenkaan niin kamala kuin lapset tai lapsihahmot yleensä sattuvat olemaan. Vanelleopen ääni oli kerta kaikkiaan ihana, oikeastaan ääninäyttelijät ovat hahmoilleen sopivia. Felix on ihastuttava ja rakkaustarina Jane Lynchin hahmon kanssa nautittava. Huomattavasti parempi, kuin  yksikään Hostissa esitetyistä rakkaustarinoissa, se oli uskottavampi ja sillä oli enemmän tilaa kukoistaa ja toimia. Ja hahmojen välillä oli jopa oikeasti kemiaa.

Elokuva todella imaisi mukaansa maailmaansa. Niin hyvät kuin pahatkin hahmot pelasivat hienosti yhteen, loppuhuipennuksen kohdalla olin tosin katsojana jo melko läkähtynyt kaikkiin hienouksiin ja yksityiskohtiin. Katsoisin elokuvan ihan mielelläni uudemmankin kerran.

Ja näin meidän kesken, uskon että naapurit arvostavat vilpittömästi improvisoituja konserttejani keskellä yötä:
"S-U-G-A-R

Jump into your racing car
Say: Sugar Rush
Sugar Rush
 S-U-G-A-R
Jump into your racing car
Say: Sugar Rush
Sugar Rush!"

Eco Umberton - Ruusun nimi

13.7.13

Tällä kertaa kirjoitan viiveellä, koska olen keskellä muuttoprosessia. Pidemmittä puheitta, saanen esitellä:

Eco Umberton - Ruusun nimi

Tosiaan, kirja jonka olen pitkään halunnut lukea. Aloitin heti vertailemalla teosta Eco Umberton Baudolinoon. Toisin kuin Baudolino, tämä kirja tempasi minut heti mukaansa, se ei kuitenkaan missään vaiheessa saavuttanut sitä vaihetta, ettei sitä voi päästää käsistään. Vaikka kirja oli huomattavan hyvä ja ehdottomasti tyydyttävä. Esimerkiksi jos vertaan lukukokemusta itsessään, Vieras oli sellainen kirja, joka tietyn pisteen saavutettuaan oli pakko lukea loppuun. Ruusun nimi ei tehnyt minulle sitä, vaikka se on ehdottomasti paljon parempi ja nautittavampi kirja. Kirja oli sellainen, jonka lukemisesta tulee onnelliseksi. En ole analysoinut sitä, miksi jotkut kirjat on vain pakko lukea loppuun ja toiset pystyy rauhassa jättämään kesken. Ero saattaa tulla siitä, kuinka mukaansatempaavalta tarina tuntuu. Siitä herää kuitenkin kysymys mikä on mukaansatempaavan ja miellyttävän/hyvän/lukemisen arvoisen ero. Tästä voitaisiin tietysti keskustella. Itse pidin Ruusun nimestä, se vei minut omaan maailmaansa ja koska kirjailija kuvailee maailmaa niin hyvin, etten tuntenut olevani 2000 luvun-lintu, joka luki murhamysteeriä 1300-luvun luostarista. Tunsin todella olevani osa Adsonin tietoisuutta ja siinä mielessä mukana tarinan maailmassa.

Kirja kertoo monimutkaisista asioista, jotka yritän typistää nyt mahdollisimman kunnioittavasti. Tämä on niitä kirjoja jotka oikeasti kannattaa itse lukea. Kirjan päähenkilö on nuori noviisi Adson, joka vaeltaa mestarinsa.. en nyt muista nimeä, tämän engelsmannin kanssa syrjäiseen luostariin, joka on kuuluisa poikkeuksellisen upeasta kirjastostaan.
Luostarissa on kuitenkin tapahtunut kauheita ja sen apotti pyytää Adsonin mestaria selvittämään kuolleen munkin loppua. Kauheudet eivät lopu siihen, luostarissa alkaa kuolla väkeä, kuin kärpäsiä ja Adson mestareineen päättelevät että luostarin salainen kirjasto on kehyspaikka kaikille murhille. Luostarin kirjasto on salainen, sinne pääsee vain yksi munkki ja hänen apulaisensa ja he tuovat teokset muille munkeille, jotka joko tutkivat tai jäljentävät niitä. Adson livahtaa salaa kirjastoon mestareineen ja heille selviää että se on labyrintti. Ja nyt heillä on käsissään kaksi mysteeriä.
Kirjassa käsitellään myös munkkikuntien fransiskaanien ja dominikaanien eroa ja munkkikuntien suhdetta kirkkoon, erityisesti paaviin. Sivutaan myös aikakautensa elämää, mutta erityisesti nämä osat tekstistä olivat mielestäni hyvin ahdistavia. Naisen asema ja paikka, tehtiin todella selväksi lukijalle ja se ahdisti jostain syystä minua hyvin suuresti. Ei siitä ole pitkä aika kun Suomessakaan nainen ei saanut lähteä ravintolaan ilman miesseuraa.
Ja... ja kirjasta löytyy myös se pakollinen lempimiskohtaus, mikä jokaisesta aikuiselle väestölle suunnatusta teoksesta on löydyttävä (sillä muutenhan näitä kirjoja ja elokuvia ei erottaisi nuorille ja lapsille suunnatusta materiaalista). Luulin että välttäisimme tämän, kysehän on kuitenkin suljetusta luostariyhteisöstä. Odotin ehkä jotain huomioita homoseksuaalisuudesta, siitäkin jauhetaan kiitettävästi. 

Kirja on senkaltainen, että se kannattaa lukea. Se on mukava kirja, olen iloinen että tutustuin siihen. En usko että luen sitä uudestaan. Baudolinoon taas toisaalta saatan tarttua myöhemmin, se jätti asioita auki, sillä tavalla että mieleni on tarpeeksi avoin palaamaan sen pariin uudestaan.
Ruusun nimessäkin oli tietysti paljon hyviä ajattelemisen aiheita, mm. se miten luostarin kuuluisa kirjasto oli suljettu munkeilta. "Tieto lisää tuskaa", oli ehdottomasti yksi kirjan teemoista. Missä vaiheessa tiedon vartiointi menee liian pitkälle? Koska tieto muuttuu sellaiseksi, että se on vahingollista etsijälleen? Ja ennen kaikkea, kuka päättää siitä, millainen tieto sopii kenellekin? Tässä tapauksessa, mitä enemmän tiedät, sitä todennäköisemmin kuolet ja kirjan loppu, tuli minulle täytenä yllätyksenä. En olisi osannut odottaa, sellaista murhaajaa tai loppuhuipennusta, minkä teos sai. Olin niistä aidosti järkyttynyt.

En tiedä mitä ryhdyn lukemaan seuraavaksi... Todennäköisesti otan käsiteltäväkseni jonkin lasten/nuortenkirjan. Olen joutunut muuton puitteessa pakkaamaan oman kirjastoni pahvilaatikoihin, enkä todennäköisesti pääse kirjastoon töiden puitteessa. Seuraava teksti koskee varmaankin sitten Wreck it Ralph - animaatioelokuvaa.