lauantai 27. huhtikuuta 2013

Kuninkaan puhe



28.4.2013
Kuninkaan puhe
Olen ollut hyvin onnekas viimeaikaisten elokuvavalintojeni suhteen, ne ovat olleet hyvin inspiroivia. Kuninkaan puhe, joka on ilmeisesti jopa voittanut joitain elokuvapalkintoja, oli ehdottomasti hyvän mielen elokuva. Ennakkoluuloni kyseistä rainaa kohtaan olivat hyvin suuret. Olin ihan varma, että vaikka elokuva olisi sinänsä hyvä, se ei pitäisi mielenkiintoani yllä. Arvelin että se olisi tylsä.
Elokuvan alettua, en kuitenkaan pystynyt kiinnittämään huomiota kuvaustekniikkaan, lavastukseen ja sen sellaisiin sivuseikkoihin. En kiinnittänyt huomiota näyttelijätyöhön enkä valaistukseen. Elokuvan juoni yksinkertaisesti tempaisi minut mukaansa. Se oli vain niin hyvä!

Elokuva alkaa siitä kun Yorkin herttua (päähenkilömme) prinssi Albert yrittää pitää puhetta stadionilla, suurelle ihmisjoukolle. Vaikean puhevian takia julkinen virka kaikkine julkisine velvollisuuksineen on prinssille hyvin haastava ja hän onkin syöksykierteessä epätoivoiseen uskomukseensa siitä ettei hän ikinä voi oppia puhumaan "kunnolla". Mikään hoito ei tunnu tepsivän, ei ennen kuin Albertin vaimo Elizabeth käy Australialaisen puheterapeutin Lionel Loguen puheilla.
Hänen onnistuu houkutella miehensä omalaatuisen tohtorin luokse ja parin takaiskun jälkeen Logue ryhtyy hoitamaan Albertin puhevikaa. Alkuun hengitys- ja rentoutumisharjoitusten avulla, tuttavuuden syventyessä ystävyydeksi Logue pystyy myös tarttumaan Albertin psykologisiin traumoihin.
Elokuvassa on monia hyviä teemoja, ystävyys on yksi hyvin tärkeä. Elokuva sallii meidän nähdä miten tuleva kuningas George VI (l.Albert) ystävystyy tavallisen Australialaisen heinähatun kanssa. Ja vaikka miesten ystävyyttä koetellaan, molempien taholta. He pystyvät ohittamaan erimielisyytensä, toisiansa kohtaan tuntemansa kiintymyksen ansiosta.
En ole brittikulttuurin asiantuntija, enkä historioitsija. Mutta mielestäni perhesuhteita on elokuvassa kuvattu hyvinkin kiinnostavasti. Se miten uskollisesti Elizabeth seisoo miehensä rinnalla ja pitää tämän puolia, on hyvin liikuttavaa. Ja samalla on hyvin kiinnostava nähdä, miten tämä halveksii Albertin isoveljeä. Joka, Elizabethin ja Albertin näkökulmasta, pitää pilkkanaan kruunua ja valtakuntaa ja sitä perhettä, mihin hän on sattunut syntymään. Isoveli on kuin Peter Pan, poika joka ei koskaan halunnut kasvaa aikuiseksi. Ja Albertia, joka on aina yrittänyt kaikista puutteistaan huolimatta tehdä velvollisuutensa, se selvästi kismittää.
Albert nimittäin yrittää niin kovasti, että se sattuu katsojaankin. En tiedä tuntuuko Albertin kamppailu minusta niin koskettavalta siksi, että olen aina altavastaajan puolella. Se miten Albert kasvaa elokuvan aikana epätoivoisesta miehestä, joka on vakuuttunut siitä, ettei ikinä pysty puhumaan julkisesti. Itsensä hyväksyneeksi sankariksi ja kuninkaaksi, joka pitää yhdeksän minuutin mittaisen puheen radiossa juuri silloin kun kansakunta tarvitsee sitä kaikkein eniten, on uskomatonta. 

Se onnistumisen tunne, mihin elokuva loppuu on upea ja jättää olon hyvin lämpimäksi. Suosittelen ehdottomasti katsomaan tämän, siinä on kaikki klassikon ainekset. Jos ette pysty tarttumaan elokuvaan itse, niin tulen mielelläni mukaan leffailtaan! Ihan oikeasti, katkeransuloiset loput ovat nykyään hyvin suosittuja. Surulliset loput ja harva tarina saa sellaista loppua, kuin minkä tämä elokuva saa. Se on henkilökuva ja kahden miehen kasvutarina. Täynnä hyviä näyttelijöitä, tyylikästä kuvaustekniikkaa ja ilmapiiri, joka ei jätä kylmäksi.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti