28.4.2013
Kuninkaan puhe
Olen ollut hyvin onnekas viimeaikaisten elokuvavalintojeni
suhteen, ne ovat olleet hyvin inspiroivia. Kuninkaan puhe, joka on ilmeisesti
jopa voittanut joitain elokuvapalkintoja, oli ehdottomasti hyvän mielen
elokuva. Ennakkoluuloni kyseistä rainaa kohtaan olivat hyvin suuret. Olin ihan
varma, että vaikka elokuva olisi sinänsä hyvä, se ei pitäisi mielenkiintoani
yllä. Arvelin että se olisi tylsä.
Elokuvan alettua, en kuitenkaan pystynyt kiinnittämään
huomiota kuvaustekniikkaan, lavastukseen ja sen sellaisiin sivuseikkoihin. En
kiinnittänyt huomiota näyttelijätyöhön enkä valaistukseen. Elokuvan juoni
yksinkertaisesti tempaisi minut mukaansa. Se oli vain niin hyvä!
Elokuva alkaa siitä kun Yorkin herttua (päähenkilömme)
prinssi Albert yrittää pitää puhetta stadionilla, suurelle ihmisjoukolle.
Vaikean puhevian takia julkinen virka kaikkine julkisine velvollisuuksineen on
prinssille hyvin haastava ja hän onkin syöksykierteessä epätoivoiseen
uskomukseensa siitä ettei hän ikinä voi oppia puhumaan "kunnolla". Mikään
hoito ei tunnu tepsivän, ei ennen kuin Albertin vaimo Elizabeth käy
Australialaisen puheterapeutin Lionel Loguen puheilla.
Hänen onnistuu houkutella miehensä omalaatuisen tohtorin luokse ja parin takaiskun jälkeen Logue ryhtyy hoitamaan Albertin puhevikaa. Alkuun hengitys- ja rentoutumisharjoitusten avulla, tuttavuuden syventyessä ystävyydeksi Logue pystyy myös tarttumaan Albertin psykologisiin traumoihin.
Hänen onnistuu houkutella miehensä omalaatuisen tohtorin luokse ja parin takaiskun jälkeen Logue ryhtyy hoitamaan Albertin puhevikaa. Alkuun hengitys- ja rentoutumisharjoitusten avulla, tuttavuuden syventyessä ystävyydeksi Logue pystyy myös tarttumaan Albertin psykologisiin traumoihin.
Elokuvassa on monia hyviä teemoja, ystävyys on yksi hyvin
tärkeä. Elokuva sallii meidän nähdä miten tuleva kuningas George VI (l.Albert)
ystävystyy tavallisen Australialaisen heinähatun kanssa. Ja vaikka miesten
ystävyyttä koetellaan, molempien taholta. He pystyvät ohittamaan
erimielisyytensä, toisiansa kohtaan tuntemansa kiintymyksen ansiosta.
En ole brittikulttuurin asiantuntija, enkä historioitsija. Mutta mielestäni
perhesuhteita on elokuvassa kuvattu hyvinkin kiinnostavasti. Se miten uskollisesti
Elizabeth seisoo miehensä rinnalla ja pitää tämän puolia, on hyvin liikuttavaa.
Ja samalla on hyvin kiinnostava nähdä, miten tämä halveksii Albertin isoveljeä.
Joka, Elizabethin ja Albertin näkökulmasta, pitää pilkkanaan kruunua ja
valtakuntaa ja sitä perhettä, mihin hän on sattunut syntymään. Isoveli on kuin
Peter Pan, poika joka ei koskaan halunnut kasvaa aikuiseksi. Ja Albertia, joka
on aina yrittänyt kaikista puutteistaan huolimatta tehdä velvollisuutensa, se
selvästi kismittää.
Albert nimittäin yrittää niin kovasti, että se sattuu
katsojaankin. En tiedä tuntuuko Albertin kamppailu minusta niin koskettavalta
siksi, että olen aina altavastaajan puolella. Se miten Albert kasvaa elokuvan
aikana epätoivoisesta miehestä, joka on vakuuttunut siitä, ettei ikinä pysty
puhumaan julkisesti. Itsensä hyväksyneeksi sankariksi ja kuninkaaksi, joka
pitää yhdeksän minuutin mittaisen puheen radiossa juuri silloin kun kansakunta
tarvitsee sitä kaikkein eniten, on uskomatonta.
Se onnistumisen tunne, mihin elokuva loppuu on upea ja
jättää olon hyvin lämpimäksi. Suosittelen ehdottomasti katsomaan tämän, siinä
on kaikki klassikon ainekset. Jos ette pysty tarttumaan elokuvaan itse, niin
tulen mielelläni mukaan leffailtaan! Ihan oikeasti, katkeransuloiset loput ovat
nykyään hyvin suosittuja. Surulliset loput ja harva tarina saa sellaista
loppua, kuin minkä tämä elokuva saa. Se on henkilökuva ja kahden miehen
kasvutarina. Täynnä hyviä näyttelijöitä, tyylikästä kuvaustekniikkaa ja
ilmapiiri, joka ei jätä kylmäksi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti