Vieras - Stephenie Meyer

28.6.13

Vieras - Stephenie Meyer

Tämä on niitä mukavia tapauksia, joista olen nähnyt sekä elokuvan että lukenut kirjan, joten tässä päivityksessä tulen puhumaan molemmista versioista. Enimmäkseen kirjasta, koska kirja oli näistä kahdesta se, joka herätti minussa ajatuksia.

Elokuva oli hyvää viihdettä. Siinä oli kaikki elementit jonkin perjantai illan piristykseksi, varsinkin hyvällä kaveriporukalla. Se selitti hyvin vähän tarinan taustoja, mutta jätti paljon vihjeitä siitä miten asiat olivat olleet ennen Vaeltajan tuloa maahan. Se antoi katsojan päättää asioista ja todennäköisesti se oli tekijöiden  tietoinen valinta. Hyvin miellyttävä valinta ja voin kuvitella, että jos olisin muutaman vuoden nuorempi, olisin saattanut olla hyvinkin rakastunut elokuvaan ja sen konseptiin.

Katsoin elokuvan ensiksi, mikä on ehkä ihan hyvä, kun ottaa huomioon millainen lukukokemus kirja oli. Ollakseni reilu, minun täytyy myöntää, ettei romantiikka tai rakkaustarinat ole ihan minulle sopivaa viihdettä. Innostun seikkailusta ja fantasiasta, ystävyydestä ja senkaltaisista asioista. Historia kiinnostaa minua, scifi -genrenä kiinnostaa minua, mutta romantiikka tempaa hyvin harvoin mukaansa. Varsinkin jos tarinan pääpaino on rakkaudessa. Rakkaus sopii tarinaan sivumausteeksi tai jopa yhdeksi pääteemoista, mutta se ei toimi usein jos se on ainoa asia, mihin on tarkoitus kiinnittää huomiota.
Mikään tarina ei toimi, jos siinä on vain yksi ulottuvuus ja sen vuoksi, kaiken sen perusteella mitä olin kuullut Vieraasta, kuvittelin, jostain syystä, että se on parempi kuin tekijän aikaisempi kirjasarja. Teosta mainostetaan lukemani pokkarin takakannessa näillä sanoilla: "Stephenie Meyer on huippusuositun Twilight-ilmiön luoja. Vieras on hänen ensimmäinen aikuisille suunnattu romaaninsa". Odotin kypsää aikuisille suunnattua rakkaudesta kertovaa romaania, odotin enemmän ja petyin. Ehkäpä kypsästi rakkautta käsittelevää aikuisille suunnattua hömppäkirjaa ei vain ole vielä kirjoitettu. Onko sellaisen kirjoittaminen edes mahdollista?
Vaikka tarinan puitteet ovat huomattavasti "aikuisemmat" kun eräässä vampyyrin ja teinitytön välisessä tunnetussa rakkaustarinassa, on kyseinen rakkaustarina huomattavasti kypsempi ja moniulotteisempi kuin Vieras. Kyllä, Houkutuksen juonenkäänteet ja hahmot, olivat kypsempää luettavaa, kuin se mitä tämä kirja minulle tarjosi. Ehkäpä kaikkein eniten tässä yhtälössä jäi ärsyttämään se, miten paljon kiinnostava alkuastelma lupasi. Tässä teoksessa olisi ollut potentiaalia vaikka mihin.

Tarinoita siitä, että ulkoavaruudesta tullut uusi rotu valloittaa maailman on kerrottu niin kauan kun scifiä on kirjoitettu. Sehän on koko genren perusta! Ja se toimii! Se että siitä kirjoitetaan ja löydetään uusia näkökulmia on upeaa. Ja tarinat ulkoavaruuden olennoista, ovat ajankohtaisempia kuin koskaan aikaisemmin ja ne muuttuvat sitä ajankohtaisemmiksi, mitä kehittyneempiä olentoja meistä ihmisistä koko ajan tulee.
Se että avaruusolio rakastuu maan asukkaisiin, alkaa tuntea sympatiaa näitä erilaisia olentoja kohtaan, sekään ei ole aivan uusi ajatus. Ihan kiinnostava kuitenkin ja ehdottomasti tutkimisen arvoinen. Erityisen kiinnostavaksi tämän asetelman tässä kirjassa teki se, että se todella oli kirjoitettu kokonaan valloittajan näkökulmasta. Tätä aihettahan on tutkittu muillakin kirjallisuuden kentillä kuin scifissä (nyt täytyy taas mainita Anne Ricen Vampyyrikronikat)
Mutta jos Vierasta ryhtyy lukemaan näiden teemojen innoittamana, tulee pettymään.

En lue rakkaustarinoita, joten en tiedä onko tämä rakkauskirjallisuuden näkökulmasta hyvää tekstiä. En usko että tulen tulevaisuudessakaan tutustumaan tähän genreen sen lähemmin, jos näin todella on. Tämä teos ei ollut erityisen kiinnostava, eikä haastava, eikä se kerta kaikkiaan herättänyt minussa muita tunteita kuin ärsytyksen. Muttei sitten minun tunteistani sen enempää, kirjan juonenkulku oli seuraavanlainen:

Maapallon ovat valloittaneet Sieluiksi kutsutut alienit. Nämä ulkoavaruuden öllit valloittavat maailman menemällä ihmiskehon sisälle ja ajavat ihmisen mielen pois tämän ruumiista. Minua jäi vaivaamaan, miten olennot pääsivät ylipäätänsä aloittamaan valloituksensa, ne siirretään ihmisen sisään yksinkertaisella leikkauksella, mutta kuka teki ensimmäiset leikkaukset? Kuinka koko avaruusöllien armeija pääsi aloittamaan invaasionsa?
Joka tapauksessa, yksi tämmöinen öllykkä istutetaan poikkeuksellisen vastustuskykyisen teinitytön ruumiiseen, eikä tytön mieli suostu vaikenemaan. Se pysyy itsepintaisesti Vaeltaja nimisen muukalaisen mielen perukoilla ja koska tämän tytön ruumis ja mieli ovat rakastuneet Jared nimiseen ihmiseen, myös Vaeltaja alkaa tuntea rakkautta tuota ihmistä kohtaan. Rakkauden myötä tulee tarve suojella, eikä Vaeltaja pääse käsiksi muistoihin siitä, missä nuo ihmiset ovat, puhumattakaan siitä, ettei hän enää edes halua kavaltaa rakkaitaan ja sukulaisiaan avaruusölleille.
Hyvin lyhyen alun ja pohjustuksen jälkeen Vaeltaja lähtee pois omiensa yhteisöstä, ajautuu aavikolle ja törmää yhteen viimeisistä ihmisselviytyjien ryhmästä, joka ottaa Vaeltajan vangiksi. Miksi tätä avaruusölliä ei tapeta, no sitä selitellään sillä että Jared, joka on päätynyt samaan selviytyjien ryhmään, ei tahdo tappaa rakastamansa tytön ruumista. Kaikki muut ryhmän luo siepatut avaruusöllit on kyllä kylmäverisesti murhattu.
Ihmisjoukon johtaja "Jeb" uskoo alusta asti että tämä avaruusolento on erilainen kuin kaikki muut miljardit kaltaisensa, jotka ovat ottaneet valtaansa koko maapallon väen. Hän tutustuttaa Vaeltajan selviytyjien yhteisöön ja pikkuhiljaa osa ihmisistä oppii sietämään joukkoonsa eksynyttä sielua. Jopa siinä määrin, että yksi selviytyjistä (Ian) rakastuu Vaeltajaan. Vaeltajan ollessa edelleen Melanien ruumiissa se nostaa kirjan keskiöön ja juonen tärkeimmäksi koukuksi kolmiodraaman, joka rehottaa Jaredin, Ianin ja Vaeltaja/Melanien välille. 

Ja ihan totta, ihmiskunta on sukupuuton partaalla, alienit valloittaneet maailman. Päähenkilön kehossa on kaksi mieltä ja asioita katsotaan valloittajan näkökulmasta. Vaeltaja pakotetaan omaksumaan täysin uusia näkökulmia ja käymään sekä itsensä sisällä moraalista taistoa ja dialogia ruumiinsa entisen omistajan Melanien kanssa. Ja se asia, mihin kirjassa keskitytään, on hyvin pinnallinen kolmiodraama. Mitä tuhlausta!
Alienit eivät ole kovin kiinnostavia ja mitä enemmän niitä ajattelee, niin miksi mokomat otukset ylipäänsä valitsivat maapallon sirkuskiertueensa pysähdyspaikaksi? Vaeltaja itsekin myöntää kirjassa, että Sielut eivät ole ikinä aikaisemmin asuttaneet yhtä monimutkaista olentoa kuin ihmisen, yhtä voimakastahtoista, joten mikseivät ensimmäiset valloittajat yksikertaisesti pakanneet kamppeitaan kun saapuivat: "Tämä planeetta on vähän liikaa meille, mennään jonnekin muualle."?

En edes halua mennä moraalisiin epäjohdonmukaisuuksiin joita kirjassa on, niitä on liikaa ja niiden ainoa esittäjä Melanie, ei pääse edes mukaan tarinaan kunnolla. Loppujen lopuksi Vael on niin ihana, että ihmisyhteisö olisi melkein mieluummin ottanut sen jäsenekseen kuin Melanien. Kaikki tämä tekee minut vain vihaiseksi ja haluaisin tavata sen ihmisen, jonka mielestä tämä teos on aikuisille suunnattua tekstiä, koska todennäköisesti lupaus siitä, että kirja oli suunnattu aikuisille ihmisille kyrsii minua tässä kaikkein eniten. Sääli että näin lupaavasta asetelmasta päällimmäiseksi mieleeni jäi Vaeltajan jatkuva valitus siitä, minkälaisia epäluotettavia hirviöitä ihmiset ovat.

Joka tapauksessa kirjassa oli myös ihan hyviä ja nautittavia juttuja, olin äärimmäisen ihastunut tappelukohtaukseen Vaeltajan ja Kylen välillä pimeässä luolassa. Se oli tunnelmallinen ja todella imaisi minut lukijana mukaansa. Se taisi olla ainoa hetki koko kirjan aikana, kun olin huolissani päähenkilöstä... Kirjan loppupuolella ryhdyin odottamaan sitä siunattua hetkeä, että joku vaan tulisi ja ampuisi Vaelin. 

Toinen asia, mistä olen itse asiassa aina nauttinut Stephenie Meyerin kirjassa, oli miljöön kuvailu. Se, miten hän kirjoittaa siitä melkein kuin ylimääräisestä hahmosta ja käyttää sitä tasavertaisena elementtinä muiden hahmojen joukossa tarinansa tunnelman tihentämisessä ja juonenkäänteissä, on hyvin kiinnostavaa ja virkistävää. En sitten tiedä mitä siitä pitäisi ajatella, että karkea ja ikuisesti pimeä luola, tai karu aavikko, toimi teoksessa parempana hahmona kuin yksikään sen varsinaisista päähenkilöistä.  
Olen täällä puhunut siitä, miten tärkeitä hyvät hahmot ovat, että kirja onnistuisi. Mielestäni tässä on erinomainen esimerkki siitä, että toimiva juoni ei toimi, jos hahmot ovat liian yksiulotteisia. Tässä on esimerkki siitä, miten huonot hahmot repivät ihan kelpo paketin alas mukanaan.  
Minua häiritsee se, että kirjan lukeneet ja sen puolia pitäneet tuntuvat puolustelevan tekstiä hyvän idean vuoksi. Kukaan ei ole tähän mennessä sanonut, että hän piti kirjasta sellaisenaan, sen sijaan olen kuullut monta kertaa: "Kirjan idea oli kiinnostava, haluaisin nähdä jonkun muun kirjailijan kirjoittaman version tästä tekstistä." Se että idea on hyvä ja toimii, ei tarkoita sitä, että kirja olisi ollut hyvä tai nautittava! Idea on hyvä, siitä ei tarvitse edes keskustella, mutta se ei ole Meyerin idea! Se on jokikisen scifi-kirjailijan idea! Se on jokikisen rakkaudesta kirjoittaneen kirjailijan idea! Se on valloittajista ja yliluonnollisista olennoista kirjoittaneiden kirjailijoiden idea! Tämä kirja ei toimi siksi, että se yrittäisi kertoa meille jotain uutta tai tarjoaisi jotain sellaista, mitä meillä ei olisi jo paljon parempiin kääreisiin pakattuna.

Suosittelen elokuvaa sellaisille ihmisille, jotka eivät jaksa lukea tämäntyylisiä tarinoita, mutta haluavat tietää mistä tässä ilmiössä on kysymys. Elokuvan visuaalisuus ei vedä vertoja Meyerin kertojantaitojen ja mielikuvitukseni yhdistelmälle, mutta hahmot ovat niin paljon miellyttävämpiä ja sympaattisempia elokuvaversiossa, niissä on jopa kolmiulotteisuuden vivahde, joka kirjasta puuttuu. Se on myös vähemmän puuduttava, sillä se on lyhyempi kuin ylipitkäksi venytetty kirja. Mielestäni on anteeksiantamatonta, että kirja joka on noin pitkä, antaa niin huonon kuvan henkilöistään. Lyhyemmässä teoksessa olisin ehkä antanut anteeksi tietyt puutteet pää ja sivuhenkilöissä.
Elokuva ei  kuitenkaan tunnu teeskentelevän olevansa mitään muuta kuin hyvää viihdettä. Suosittelen sitä ehdottomasti jonkin leffaillan päätähdeksi, popcornpussin kera!