Kuninkaan puhe

28.4.2013

Kuninkaan puhe

Olen ollut hyvin onnekas viimeaikaisten elokuvavalintojeni suhteen, ne ovat olleet hyvin inspiroivia. Kuninkaan puhe, joka on ilmeisesti jopa voittanut joitain elokuvapalkintoja, oli ehdottomasti hyvän mielen elokuva. Ennakkoluuloni kyseistä rainaa kohtaan olivat hyvin suuret. Olin ihan varma, että vaikka elokuva olisi sinänsä hyvä, se ei pitäisi mielenkiintoani yllä. Arvelin että se olisi tylsä.

Elokuvan alettua, en kuitenkaan pystynyt kiinnittämään huomiota kuvaustekniikkaan, lavastukseen ja sen sellaisiin sivuseikkoihin. En kiinnittänyt huomiota näyttelijätyöhön enkä valaistukseen. Elokuvan juoni yksinkertaisesti tempaisi minut mukaansa. Se oli vain niin hyvä!

Elokuva alkaa siitä kun Yorkin herttua (päähenkilömme) prinssi Albert yrittää pitää puhetta stadionilla, suurelle ihmisjoukolle. Vaikean puhevian takia julkinen virka kaikkine julkisine velvollisuuksineen on prinssille hyvin haastava ja hän onkin syöksykierteessä epätoivoiseen uskomukseensa siitä ettei hän ikinä voi oppia puhumaan "kunnolla". Mikään hoito ei tunnu tepsivän, ei ennen kuin Albertin vaimo Elizabeth käy Australialaisen puheterapeutin Lionel Loguen puheilla.
Hänen onnistuu houkutella miehensä omalaatuisen tohtorin luokse ja parin takaiskun jälkeen Logue ryhtyy hoitamaan Albertin puhevikaa. Alkuun hengitys- ja rentoutumisharjoitusten avulla, tuttavuuden syventyessä ystävyydeksi Logue pystyy myös tarttumaan Albertin psykologisiin traumoihin.

Elokuvassa on monia hyviä teemoja, ystävyys on yksi hyvin tärkeä. Elokuva sallii meidän nähdä miten tuleva kuningas George VI (l.Albert) ystävystyy tavallisen Australialaisen heinähatun kanssa. Ja vaikka miesten ystävyyttä koetellaan, molempien taholta. He pystyvät ohittamaan erimielisyytensä, toisiansa kohtaan tuntemansa kiintymyksen ansiosta.

En ole brittikulttuurin asiantuntija, enkä historioitsija. Mutta mielestäni perhesuhteita on elokuvassa kuvattu hyvinkin kiinnostavasti. Se miten uskollisesti Elizabeth seisoo miehensä rinnalla ja pitää tämän puolia, on hyvin liikuttavaa. Ja samalla on hyvin kiinnostava nähdä, miten tämä halveksii Albertin isoveljeä. Joka, Elizabethin ja Albertin näkökulmasta, pitää pilkkanaan kruunua ja valtakuntaa ja sitä perhettä, mihin hän on sattunut syntymään. Isoveli on kuin Peter Pan, poika joka ei koskaan halunnut kasvaa aikuiseksi. Ja Albertia, joka on aina yrittänyt kaikista puutteistaan huolimatta tehdä velvollisuutensa, se selvästi kismittää.

Albert nimittäin yrittää niin kovasti, että se sattuu katsojaankin. En tiedä tuntuuko Albertin kamppailu minusta niin koskettavalta siksi, että olen aina altavastaajan puolella. Se miten Albert kasvaa elokuvan aikana epätoivoisesta miehestä, joka on vakuuttunut siitä, ettei ikinä pysty puhumaan julkisesti. Itsensä hyväksyneeksi sankariksi ja kuninkaaksi, joka pitää yhdeksän minuutin mittaisen puheen radiossa juuri silloin kun kansakunta tarvitsee sitä kaikkein eniten, on uskomatonta. 

Se onnistumisen tunne, mihin elokuva loppuu on upea ja jättää olon hyvin lämpimäksi. Suosittelen ehdottomasti katsomaan tämän, siinä on kaikki klassikon ainekset. Jos ette pysty tarttumaan elokuvaan itse, niin tulen mielelläni mukaan leffailtaan! Ihan oikeasti, katkeransuloiset loput ovat nykyään hyvin suosittuja. Surulliset loput ja harva tarina saa sellaista loppua, kuin minkä tämä elokuva saa. Se on henkilökuva ja kahden miehen kasvutarina. Täynnä hyviä näyttelijöitä, tyylikästä kuvaustekniikkaa ja ilmapiiri, joka ei jätä kylmäksi.

Hobitti!!! 8.4.13

Hobitti! Nyt poiketaan raiteilta ja tehdään jotain uutta ja hulvatonta ja puhutaan elokuvasta. Aikamme odotetuimmasta elokuvasta nimittäin Hobitista. 

Olen älyttömän suuri TSH fani! Ja todellakin aloin odottamaan elokuvaa heti Kuninkaan paluun ilmestymisen jälkeen. Voitte kuvitella lähes kymmenvuotisen harhailun tämän pikkukaupungin leffateatterin eteen katsomaan, joko se tulee! Opin käyttämään nettiä kunnolla vasta muutama vuosi sitten.. muttei siitä sen enempää. Odotus palkittiin viimein, Hobitti tuli ja meni ja kävin katsomassa sen vain muutaman kerran, yhden kerran vähemmän kuin Harry Potterin Kuoleman varjeluksineen, muttei siitäkään sen enempää. Kokemus jätti minut sanattomaksi.  

Se oli niin paljon kaikkea mitä meille luvattiin ja sitten vielä vähän enemmän! Nyt kun sen julkaisupäivä on onnellisesti takana ja olen saanut katsottua sen pari kertaa Bluerayna omissa oloissani, pystyn ehkä puhumaan siitä rakentavasti. Ihan ensiksi haluan sanoa että rakastan Tolkienin klassikkokirjaa.

Se miten pikkutarkasti elokuva seuraa kirjan juonta oli uskomatonta ja se että se silti toimi jännittävänä seikkailukertomuksena. Erebor on kuvattu uskomattomasti! Rakastan sitä, miten sinne on luotu taas kerran omannäköisensä kulttuuri ja meininki ja historia ihan vain takaumia varten. Sydämeni pysähtyi kun kääpiöiden takomistyötä kuvattiin ja rakastuin siihen heppuun joka löysi arkkikiven (lähinnä kypärään kiinnitetyn kynttilän ansiosta, mutta silti) mitkä yksityiskohdat! Ensimmäisten haltioiden (kuingas Thanduril) astuessa valkokankaalle tunsin heti palanneeni kotiin.

Lohikäärme hyökkäsi ja tuhosi kääpiöiden kodin ja nämä hajaantuivat maanpakoon. Muutama vuosikymmen myöhemmin Konnun kunnia-arvoisa hobitti Bilbo Reppuli saa ovelleen odottamattoman vieraan ja päätyy isännöimään yllätysjuhlia kolmelletoista kääpiölle ja yhdelle velholle. Vieraat houkuttelevat kaikenlaisia yllätyksiä kaihtavan hobitin mukaansa seikkailuun ja sitten mennä ratsastetaan vaan poneilla ympäri maaseutua. Mäkien päältä ja vuorien alta, välillä ollaan pahassa pulassa kun ilkeä lauma örkkejä jahtaa sankareita ja välillä päästään turvaan Rivendelliin haltioiden kestittäväksi.

Loppuillasta lennetäänkin jo kotkilla kohti Synkmetsän rajoja. Elokuvassa on uskomaton määrä yksityiskohtia, köykäisemmälläkin juonella olisi siitä saatu kiinnostava. Se että Tolkienin lauluja on mukana ja niitä lauletaan oli uskomatonta, kuin elokuva ei olisi ollut jo tarpeeksi visuaalinen, juonellisesti kiinnostava, 3D niin siinä oli myös osa Tolkienin tarustoon ehdottomasti kuuluvaa musiikkia. Olen onnellinen.

Ja tiedättekö myös Blue Rayn ostokokemus oli miellyttävä. Ystävällinen Anttilan myyjä tyrkytti mukaan tarroja ja jättiläismäisen Martin Freeman julisteen kuultuaan että olen fani <33
Kukaan ei voi kieltää, että jos tavaran ostokokemus oli hyvä (oli tavara/hyödyke kuinka kehno tahansa) siitä jää kiva positiivinen fiilis.

Some folk we never forget
Some kind we never forgive
Haven't seen the back of us yet
We'll fight as long as we live
All eyes on the hidden door
To the Lonely Mountain borne
We'll ride in the gathering storm
Until we get our long forgotten gold

Miksi seuraava osa ilmestyy vasta ensi jouluna!!

Antal Szerbin Pendragonin legenda

5.4.2013

Baudolinon jälkeen halusin tarttua johonkin kevyempään, helppolukuisempaan ja nopeampaan kirjaan.

Antal Szerbin Pendragonin legenda

Ihan ensimmäiseksi sanoisin, etten erityisemmin pitänyt tästä kirjasta. Se tuntui aika mitäänsanomattomalta ja no mitäänsanomattomalta. Ottaen kuitenkin huomioon sen että edellinen lukemani kirja oli Eco Umberton monisyinen, kunnianhimoinen, hauska ja psykologinen Baudolino, niin voiko mikään kirja tuntua kovin siistiltä sen jälkeen?

Hypätkäämme suoraan kirjan juonen ohitse sen tarjoamaan naiskuvaan, sillä se oli kiinnostava. Naishahmojen tehtävä kirjassa oli juonellisesti yhtä oleellinen kuin lampunjalalla. Rouva Roscoe oli seksuaalinen kielletty hedelmä, vaarallinen viettelijätär jne jne  ja Cynthia taas viaton neitsyt jota päähenkilömme saattoi turvallisesti rakastaa kauempaa. Kiinnostavaa tässä kirjassa oli se että Cynthia tuntui puhuttelevan lukijaa (tai ainakin minua) rivien välistä, tuijottaen suoraan todellisuuteen itse kirjan päähenkilön ja muiden kuvitteellisten asioiden ohi ja sanovan "kas niin, älä nyt kuvittele että olen se hahmo joksi minut on tähän kirjoitettu sillä sitä en todellakaan ole." ja loppujen lopuksi Cynthia (vaikka hänen olikin pakko esittää se rooli mikä hänelle oli jaettu) voitti sen.  Naishahmojen ohuuden voi kuitenkin selittää sillä että kirja on vanha. Aikaisekseen laitokseksi naiskuva on todennäköisesti hyvinkin autenttinen mikä tietysti muistuttaa 2010 luvulla siitä, miten arvokasta työtä kaikki naiset  ovat aikanaan tehneet asemansa eteen. Nykylukijaa se toki voi ärsyttää, itse pystyn katsomaan kirjan naiskuvan ohitse viihteenä ja vaikkei viihdettä voi pitää kovin omaperäisenä tai laadukkaana, ainakin kirjan päähenkilö on hauska ja omaperäinen rauhallinen pikku tiedemies, jolla on omasta mielestään niin kovin älykkäitä ajatuksia. Kirjan mieshahmot ovat todellakin viihdyttäviä ja värikkäitä persoonia, joiden edesottamuksista oli ilo lukea. Itse asiassa kirjan lukeminen palautti mieleeni nuoruuspäivät Enid Blytonin Viisikkojen parissa. Eronaan tietysti sen että Viisikoissa minkäänlainen "mystinen" elementti ei ollut ratkaisevassa osassa teosta vaan kirjojen mysteerit ratkesivat realistisesti.
 

Seikkailut ja löytöretkeilyt ovat hyvää viihdettä, kirja ei ollut paksu, se ei erityisemmin haastanut ajattelemaan, mutta sen luki nopeasti ja kuka minä olen vastustamaan mukaansatempaavaa ja sopivan vauhdikasta tarinaa.

Sanotaanpa vaikka että kirja oli kuin kevyempi versio Da Vincin koodista. Joka oli mielestäni kiinnostava sekä kirjana että elokuvana. Toisaalta siinä minua ei niinkään kiinnostanut tarina vaan ympäristö johon kirja sijoittui ja josta sai tyydyttävän kuvauksen. Rakastan taiteita ja arkkitehtuuri oli äärimmäisen elähdyttävä osa kyseistä teossarjaa.

Ehkä minun olisi syytä ruveta valikoimaan lukemaani sen sijaan että vain tarttuisin ensimmäiseen kiinnostavanoloiseen kirjaan joka minua kävelee vastaan?

Eco Umberton Baudolino

2.4.2013

Nyt ollaan selvitty sitten pääsiäisestä ja muista kauden juhlallisuuksista. Päivittelen blogia harvakseltaan, olen nimittäin saanut töitä. Tein puolenvuoden työsopparin kotikaupunkini Asemaravintolan kanssa ja työskentelen siellä sitten tarjoilijana illat ja pyhät ja semmoiset. Ihan mukavaa on ollut ja ihmisten kanssa kun tykkään turista niin aika kuluu nopeasti.

Olen toki uudesta työpaikasta huolimatta myös ehtinyt lueskelemaan ja kun ravintola-alalla kerta ollaan olisin kovasti halunnut lukea Ruusun nimen. Kirjaa suositeltiin minulle siksi, että siinä selitetään yksityiskohtaisesti ja hyvin realistisesti miten ennen aikain munkit panivat luostareissaan olutta (ja kyllä se herkullinen murhamysteerikin siinä tietysti kiinnostaa). En kuitenkaan löytänyt teosta kotikaupunkini kirjastosta, sen sijaan tartuin saman kirjailijan toiseen teokseen ja nyt sen pitemmittä puheitta:

Eco Umberton Baudolino

Baudolino on ovela pitkä kirja, se kertoo hyvin rennolla otteella päähenkilönsä elämäntarinan. Baudolino, joka syntyi köyhään maalaisperheeseen kohoaa kunniaan ja maailmanmaineeseen. Hän sattuu törmäämään eksyneeseen keisariin kerran kulkiessaan kotikontujensa metsässä ja tämä kohtaaminen muutti Baudolinon elämän suunnan. Hän pääsi näkemään maailmaa kotikaupunkinsa ulkopuolella, opiskelemaan Pariisiin ja seikkailemaan itäisiin maihin. Baudolino oli hyvä mies, jolla sattui olemaan tarinankertomisen eli satuilun lahja. Ja siinä missä kirja alkaa varsin asianmukaisesti ja realistisesti se koko ajan, enemmän tai vähemmän johdattaa lukijaa kohti fantasiaseikkailua, jossa mikä tahansa mitä Baudolino suustaan päästää on mahdollista.

En aio valehdella Baudolino tuntui hyvin pitkältä kirjalta, vasta kun pääsin Pariisiin, se todella tempasi minut mukaansa seikkailuun. Kirja oli hyvin lämmin ja siinä käsiteltiin hyvin ihmisluontoa. Se johdattaa lukijansa omaan maailmaansa ja se on hyvin kirjoitettu.