Vieras - Stephenie Meyer

28.6.13

Vieras - Stephenie Meyer

Tämä on niitä mukavia tapauksia, joista olen nähnyt sekä elokuvan että lukenut kirjan, joten tässä päivityksessä tulen puhumaan molemmista versioista. Enimmäkseen kirjasta, koska kirja oli näistä kahdesta se, joka herätti minussa ajatuksia.

Elokuva oli hyvää viihdettä. Siinä oli kaikki elementit jonkin perjantai illan piristykseksi, varsinkin hyvällä kaveriporukalla. Se selitti hyvin vähän tarinan taustoja, mutta jätti paljon vihjeitä siitä miten asiat olivat olleet ennen Vaeltajan tuloa maahan. Se antoi katsojan päättää asioista ja todennäköisesti se oli tekijöiden  tietoinen valinta. Hyvin miellyttävä valinta ja voin kuvitella, että jos olisin muutaman vuoden nuorempi, olisin saattanut olla hyvinkin rakastunut elokuvaan ja sen konseptiin.

Katsoin elokuvan ensiksi, mikä on ehkä ihan hyvä, kun ottaa huomioon millainen lukukokemus kirja oli. Ollakseni reilu, minun täytyy myöntää, ettei romantiikka tai rakkaustarinat ole ihan minulle sopivaa viihdettä. Innostun seikkailusta ja fantasiasta, ystävyydestä ja senkaltaisista asioista. Historia kiinnostaa minua, scifi -genrenä kiinnostaa minua, mutta romantiikka tempaa hyvin harvoin mukaansa. Varsinkin jos tarinan pääpaino on rakkaudessa. Rakkaus sopii tarinaan sivumausteeksi tai jopa yhdeksi pääteemoista, mutta se ei toimi usein jos se on ainoa asia, mihin on tarkoitus kiinnittää huomiota.
Mikään tarina ei toimi, jos siinä on vain yksi ulottuvuus ja sen vuoksi, kaiken sen perusteella mitä olin kuullut Vieraasta, kuvittelin, jostain syystä, että se on parempi kuin tekijän aikaisempi kirjasarja. Teosta mainostetaan lukemani pokkarin takakannessa näillä sanoilla: "Stephenie Meyer on huippusuositun Twilight-ilmiön luoja. Vieras on hänen ensimmäinen aikuisille suunnattu romaaninsa". Odotin kypsää aikuisille suunnattua rakkaudesta kertovaa romaania, odotin enemmän ja petyin. Ehkäpä kypsästi rakkautta käsittelevää aikuisille suunnattua hömppäkirjaa ei vain ole vielä kirjoitettu. Onko sellaisen kirjoittaminen edes mahdollista?
Vaikka tarinan puitteet ovat huomattavasti "aikuisemmat" kun eräässä vampyyrin ja teinitytön välisessä tunnetussa rakkaustarinassa, on kyseinen rakkaustarina huomattavasti kypsempi ja moniulotteisempi kuin Vieras. Kyllä, Houkutuksen juonenkäänteet ja hahmot, olivat kypsempää luettavaa, kuin se mitä tämä kirja minulle tarjosi. Ehkäpä kaikkein eniten tässä yhtälössä jäi ärsyttämään se, miten paljon kiinnostava alkuastelma lupasi. Tässä teoksessa olisi ollut potentiaalia vaikka mihin.

Tarinoita siitä, että ulkoavaruudesta tullut uusi rotu valloittaa maailman on kerrottu niin kauan kun scifiä on kirjoitettu. Sehän on koko genren perusta! Ja se toimii! Se että siitä kirjoitetaan ja löydetään uusia näkökulmia on upeaa. Ja tarinat ulkoavaruuden olennoista, ovat ajankohtaisempia kuin koskaan aikaisemmin ja ne muuttuvat sitä ajankohtaisemmiksi, mitä kehittyneempiä olentoja meistä ihmisistä koko ajan tulee.
Se että avaruusolio rakastuu maan asukkaisiin, alkaa tuntea sympatiaa näitä erilaisia olentoja kohtaan, sekään ei ole aivan uusi ajatus. Ihan kiinnostava kuitenkin ja ehdottomasti tutkimisen arvoinen. Erityisen kiinnostavaksi tämän asetelman tässä kirjassa teki se, että se todella oli kirjoitettu kokonaan valloittajan näkökulmasta. Tätä aihettahan on tutkittu muillakin kirjallisuuden kentillä kuin scifissä (nyt täytyy taas mainita Anne Ricen Vampyyrikronikat)
Mutta jos Vierasta ryhtyy lukemaan näiden teemojen innoittamana, tulee pettymään.

En lue rakkaustarinoita, joten en tiedä onko tämä rakkauskirjallisuuden näkökulmasta hyvää tekstiä. En usko että tulen tulevaisuudessakaan tutustumaan tähän genreen sen lähemmin, jos näin todella on. Tämä teos ei ollut erityisen kiinnostava, eikä haastava, eikä se kerta kaikkiaan herättänyt minussa muita tunteita kuin ärsytyksen. Muttei sitten minun tunteistani sen enempää, kirjan juonenkulku oli seuraavanlainen:

Maapallon ovat valloittaneet Sieluiksi kutsutut alienit. Nämä ulkoavaruuden öllit valloittavat maailman menemällä ihmiskehon sisälle ja ajavat ihmisen mielen pois tämän ruumiista. Minua jäi vaivaamaan, miten olennot pääsivät ylipäätänsä aloittamaan valloituksensa, ne siirretään ihmisen sisään yksinkertaisella leikkauksella, mutta kuka teki ensimmäiset leikkaukset? Kuinka koko avaruusöllien armeija pääsi aloittamaan invaasionsa?
Joka tapauksessa, yksi tämmöinen öllykkä istutetaan poikkeuksellisen vastustuskykyisen teinitytön ruumiiseen, eikä tytön mieli suostu vaikenemaan. Se pysyy itsepintaisesti Vaeltaja nimisen muukalaisen mielen perukoilla ja koska tämän tytön ruumis ja mieli ovat rakastuneet Jared nimiseen ihmiseen, myös Vaeltaja alkaa tuntea rakkautta tuota ihmistä kohtaan. Rakkauden myötä tulee tarve suojella, eikä Vaeltaja pääse käsiksi muistoihin siitä, missä nuo ihmiset ovat, puhumattakaan siitä, ettei hän enää edes halua kavaltaa rakkaitaan ja sukulaisiaan avaruusölleille.
Hyvin lyhyen alun ja pohjustuksen jälkeen Vaeltaja lähtee pois omiensa yhteisöstä, ajautuu aavikolle ja törmää yhteen viimeisistä ihmisselviytyjien ryhmästä, joka ottaa Vaeltajan vangiksi. Miksi tätä avaruusölliä ei tapeta, no sitä selitellään sillä että Jared, joka on päätynyt samaan selviytyjien ryhmään, ei tahdo tappaa rakastamansa tytön ruumista. Kaikki muut ryhmän luo siepatut avaruusöllit on kyllä kylmäverisesti murhattu.
Ihmisjoukon johtaja "Jeb" uskoo alusta asti että tämä avaruusolento on erilainen kuin kaikki muut miljardit kaltaisensa, jotka ovat ottaneet valtaansa koko maapallon väen. Hän tutustuttaa Vaeltajan selviytyjien yhteisöön ja pikkuhiljaa osa ihmisistä oppii sietämään joukkoonsa eksynyttä sielua. Jopa siinä määrin, että yksi selviytyjistä (Ian) rakastuu Vaeltajaan. Vaeltajan ollessa edelleen Melanien ruumiissa se nostaa kirjan keskiöön ja juonen tärkeimmäksi koukuksi kolmiodraaman, joka rehottaa Jaredin, Ianin ja Vaeltaja/Melanien välille. 

Ja ihan totta, ihmiskunta on sukupuuton partaalla, alienit valloittaneet maailman. Päähenkilön kehossa on kaksi mieltä ja asioita katsotaan valloittajan näkökulmasta. Vaeltaja pakotetaan omaksumaan täysin uusia näkökulmia ja käymään sekä itsensä sisällä moraalista taistoa ja dialogia ruumiinsa entisen omistajan Melanien kanssa. Ja se asia, mihin kirjassa keskitytään, on hyvin pinnallinen kolmiodraama. Mitä tuhlausta!
Alienit eivät ole kovin kiinnostavia ja mitä enemmän niitä ajattelee, niin miksi mokomat otukset ylipäänsä valitsivat maapallon sirkuskiertueensa pysähdyspaikaksi? Vaeltaja itsekin myöntää kirjassa, että Sielut eivät ole ikinä aikaisemmin asuttaneet yhtä monimutkaista olentoa kuin ihmisen, yhtä voimakastahtoista, joten mikseivät ensimmäiset valloittajat yksikertaisesti pakanneet kamppeitaan kun saapuivat: "Tämä planeetta on vähän liikaa meille, mennään jonnekin muualle."?

En edes halua mennä moraalisiin epäjohdonmukaisuuksiin joita kirjassa on, niitä on liikaa ja niiden ainoa esittäjä Melanie, ei pääse edes mukaan tarinaan kunnolla. Loppujen lopuksi Vael on niin ihana, että ihmisyhteisö olisi melkein mieluummin ottanut sen jäsenekseen kuin Melanien. Kaikki tämä tekee minut vain vihaiseksi ja haluaisin tavata sen ihmisen, jonka mielestä tämä teos on aikuisille suunnattua tekstiä, koska todennäköisesti lupaus siitä, että kirja oli suunnattu aikuisille ihmisille kyrsii minua tässä kaikkein eniten. Sääli että näin lupaavasta asetelmasta päällimmäiseksi mieleeni jäi Vaeltajan jatkuva valitus siitä, minkälaisia epäluotettavia hirviöitä ihmiset ovat.

Joka tapauksessa kirjassa oli myös ihan hyviä ja nautittavia juttuja, olin äärimmäisen ihastunut tappelukohtaukseen Vaeltajan ja Kylen välillä pimeässä luolassa. Se oli tunnelmallinen ja todella imaisi minut lukijana mukaansa. Se taisi olla ainoa hetki koko kirjan aikana, kun olin huolissani päähenkilöstä... Kirjan loppupuolella ryhdyin odottamaan sitä siunattua hetkeä, että joku vaan tulisi ja ampuisi Vaelin. 

Toinen asia, mistä olen itse asiassa aina nauttinut Stephenie Meyerin kirjassa, oli miljöön kuvailu. Se, miten hän kirjoittaa siitä melkein kuin ylimääräisestä hahmosta ja käyttää sitä tasavertaisena elementtinä muiden hahmojen joukossa tarinansa tunnelman tihentämisessä ja juonenkäänteissä, on hyvin kiinnostavaa ja virkistävää. En sitten tiedä mitä siitä pitäisi ajatella, että karkea ja ikuisesti pimeä luola, tai karu aavikko, toimi teoksessa parempana hahmona kuin yksikään sen varsinaisista päähenkilöistä.  
Olen täällä puhunut siitä, miten tärkeitä hyvät hahmot ovat, että kirja onnistuisi. Mielestäni tässä on erinomainen esimerkki siitä, että toimiva juoni ei toimi, jos hahmot ovat liian yksiulotteisia. Tässä on esimerkki siitä, miten huonot hahmot repivät ihan kelpo paketin alas mukanaan.  
Minua häiritsee se, että kirjan lukeneet ja sen puolia pitäneet tuntuvat puolustelevan tekstiä hyvän idean vuoksi. Kukaan ei ole tähän mennessä sanonut, että hän piti kirjasta sellaisenaan, sen sijaan olen kuullut monta kertaa: "Kirjan idea oli kiinnostava, haluaisin nähdä jonkun muun kirjailijan kirjoittaman version tästä tekstistä." Se että idea on hyvä ja toimii, ei tarkoita sitä, että kirja olisi ollut hyvä tai nautittava! Idea on hyvä, siitä ei tarvitse edes keskustella, mutta se ei ole Meyerin idea! Se on jokikisen scifi-kirjailijan idea! Se on jokikisen rakkaudesta kirjoittaneen kirjailijan idea! Se on valloittajista ja yliluonnollisista olennoista kirjoittaneiden kirjailijoiden idea! Tämä kirja ei toimi siksi, että se yrittäisi kertoa meille jotain uutta tai tarjoaisi jotain sellaista, mitä meillä ei olisi jo paljon parempiin kääreisiin pakattuna.

Suosittelen elokuvaa sellaisille ihmisille, jotka eivät jaksa lukea tämäntyylisiä tarinoita, mutta haluavat tietää mistä tässä ilmiössä on kysymys. Elokuvan visuaalisuus ei vedä vertoja Meyerin kertojantaitojen ja mielikuvitukseni yhdistelmälle, mutta hahmot ovat niin paljon miellyttävämpiä ja sympaattisempia elokuvaversiossa, niissä on jopa kolmiulotteisuuden vivahde, joka kirjasta puuttuu. Se on myös vähemmän puuduttava, sillä se on lyhyempi kuin ylipitkäksi venytetty kirja. Mielestäni on anteeksiantamatonta, että kirja joka on noin pitkä, antaa niin huonon kuvan henkilöistään. Lyhyemmässä teoksessa olisin ehkä antanut anteeksi tietyt puutteet pää ja sivuhenkilöissä.
Elokuva ei  kuitenkaan tunnu teeskentelevän olevansa mitään muuta kuin hyvää viihdettä. Suosittelen sitä ehdottomasti jonkin leffaillan päätähdeksi, popcornpussin kera!

Piin elämä - elokuva

20.6.2013

Piin elämä - elokuva

Ensimmäinen asia mikä tuli mieleeni katsoessani Piin elämää oli Slummien miljonääri. Molempien elokuvien sankari oli kotoisin Intiasta ja kertoi sitten aikuisena miehenä elämänsä tarinan. Slummien miljonäärissä toki hyvin eri tavalla. Piin elämä jäi mieleeni positiivisena ja kauniina tutkielmana ihmisyydestä, ei väkivaltaisena elokuvana julmasta elämästä. 

Elokuvan sankari Pi on hyvin onnekas nuori mies. Hänellä on rakastava ja ilmeisen varakas perhe, joka omistaa eläintarhan. Hän elää hyvin suojatun lapsuuden, outo nimikään ei lannista häntä.
Pi on kiinnostunut uskonnosta ja hengellisyydestä, erityisesti hellä ja lempeä äiti ohjaa häntä etsimään omaa tietään, hindulaisuuden, kristinuskon ja islamin keskeltä. Piin ensimmäinen romanssi on onnekas, viaton ja päättyy siihen, että hänen perheensä on lähdettävä Intiasta. Niinpä jäähyväiset tytön kanssa ovat surulliset, mutta riidattomat ja hyvinkin sivistyneet.
Perhe ottaa mukaan omistamansa eläintarhan eläimet, jotka he aikovat myydä Kanadassa ja aloittaa uuden elämän. Merimatka kuitenkin katkeaa kammottavan myrskyyn ja pahin tapahtuu kun laiva uppoaa. Pi on ainoa matkustaja, joka selviytyy pelastusveneeseen. Piin ei kuitenkaan tarvitse taistella elämästään yksin. Sillä samaiseen alukseen on selviytynyt joukko eläintarhan eläimiä, seepra, oranki, hyeena ja ennen kaikkea täysikasvuinen tiikeriuros, jonka kanssa Pi joutuu lopulta jakamaan kohtalonsa.

Piin elämä oli iloa silmälle alusta sen loppuun asti, melkein liiankin kaunista katsottavaa. Itse asiassa maailman virheettömyys ja kauneus, joka oli aluksi hyvinkin häikäisevää ja viettelevää alkoi noin puolivälissä toimia itseään vastaan ja jopa hiukan kuvottaa. Annan sen kuitenkin oikeuttaa itseään näin, hiukan ennen elokuvan loppua Pi, joka on selvinnyt haaksirikosta, kertoo japanilaisille vakuutusyhtiön miehille toisenlaisen version selviytymistarinastaan. Siinä hän ei ole ainoa ihmisselviytyjä. Eläimet seepra, oranki, hyeena ja tiikeri, edustavatkin muita pelastusveneeseen turvaan päässeitä henkilöitä, kokkia, merimiestä ja äitiä.
Tämän vaihtoehtoisen tarinan tarkoitus on ainakin pintapuolisesti saada katsoja pohtimaan, oliko se versio, jossa Pi matkusti pelastusveneessä tiikerin kanssa totta, vai se, missä Pi itse asiassa edustikin tiikeriä. Jos kuitenkin menemme vielä vähän syvemmälle elokuvaan ja siihen mitä se yrittää sanoa meille, miksemme voisi olettaa että kumpikin vaihtoehto on totta.
Pi siis todella selviytyi pelastusveneeseen kokin, seilorin ja äitinsä kanssa, mutta joutuu armottoman elämänkamppailun kourissa muuttumaan tiikeriksi ja alkaa näin nähdä muutkin selviytyjät eläiminä. Ja koska pohjimmiltaan Pi ja tiikeri olivat sama henkilö koko elokuvan ajan, kyse ei niinkään ole selviytymiskamppailusta merellä vaan ihmisyyden kamppailusta sen sisäistä petoa vastaan. Jota vain ruokitaan näillä epätoivoisilla olosuhteilla. Näin elokuvan dialogi ei muodostu Piin ja tiikerin vaan Piin ja katsojan välille. Katselemme ristiriitaista kamppailua tämän nuoren miehen olemassaolosta ja elossa säilymisestä.  
Se miksi elokuva oli niin kaunis, voidaan selittää ihmisen estetiikan tarpeella, samasta syystä taiteilijat ovat ikuistaneet kauneutta vuosien ajan. Piin syvästi hengellinen maailma, kärsii kovan kolauksen haaksirikossa. Hän joutuu pohtimaan oikeaa ja väärää jo merimatkan alkuvaiheessa, sillä laivalla ei ole kasvisruokaa ja hän ja hänen äitinsä ovat kasvissyöjiä. Se että Piin täytyy tappaa ihminen  itsepuolustukseksi ja kaloja ruuakseen, on täytynyt olla äärimmäisen tuskallista niin hienoksi jalostuneelle luonteelle. Ja selviytymiskamppailu, vetää hänestä esiin tiikerin, joka on valmis tekemään mitä tahansa elääkseen.
Maininnan arvoista on myös se, että seepra ja oranki, edustavat buddhalaista merimiestä ja äitiä, molemmat kasvissyöjiä, kun taas hyeena on kokki, joka oli lihansyöjä. Se että lihansyöjä oli ehdottomasti paha ja inhoittava hahmo ja että Pi näkee itsensä myös lihansyöjänä, on mielestäni hyvinkin mielenkiintoista. Ihan selvästi Piin sivistynyt puoli, yrittää taltuttaa pahana pitämänsä pedon. Siksi Pi takertuu niin kiihkeästi uskoonsa ja päiväkirjaansa. Hän pitää sivistynyttä ihmismäistä puoltaan vaistomaisesti hengissä. Samalla hänen on kuitenkin opittava elämään sisäisen hirviönsä, raakalaismaisen lihansyöjän kanssa.

Elokuvassa koetaan myös eräänlainen kuolema ja henkistyminen. Kun Pii menettää tajuntansa ja ajautuu mangustien asuttamalle paratiisisaarelle. Joka on ihanteellinen asuinpaikka päiväsaikaan, mutta muuttuu yöllä kuolemanloukuksi. Kertoo siitä, miten kaksijakoisena ihmisen petomaisen ja sivistyneen puolen kamppailua voidaan pitää. Ero ihmisen ja hirviön välillä on selvä kuin päivä ja yö.
Pi selittää, että saari oli jonkinlainen elävä organismi, lihansyöjä ja että hänen täytyi lähteä sieltä, ennen kuin se saisi hänetkin. Hän jopa löytää saarelta ihmisen hampaan, joka vahvistaa viestiä, hänen täytyy lähteä, ennen kuin se hirviö saavuttaa hänet. Ja tuhoaa Piissä kaiken sen, mitä hän pitää arvokkaana (mm. hengellisyyttään). Elokuva osoittaa tässä älykkyyttä, vaikka peto on pitänyt Pin enimmäkseen hengissä, hän tarvitsee myös sitä ihmistä sisällään selviytyäkseen, pelissä on todella hänen henkensä, jota se pimeä puoli jo vaarantaa. Se olisi voinut olla Piissä edelleen asuvan ihmisen loppu.
Sen sijaan, että rantaan lopulta ajautunut haaksirikkoinen olisi ollut pelkkä mielenvikainen hirviö, Pi selviytyy. Hänen täytyy heittää hyvästit tiikerille, mutta hän ei väheksy siltä saamaansa apua. Hän jopa myöntää, ettei olisi selviytynyt ilman tiikeriä. Hänen ihmismäisempi sivistynyt puolensa löytää itsensä uudestaan uskonnon parista ja kaikki hänen kokemansa kärsimykset vain vahvistivat Piin jo ennestään rikasta hengellistä maailmaa.

Sivistys ja ihmisyys, meidän jokaisen täytyy opetella näitä asioita koko ikämme. Jokainen joka on joskus viettänyt puoli tuntia pitempään hyvin pienten lasten seurassa tietää tämän. Olemme luonnoltamme aika kammottavia ja pystymme hirmutekoihin, samalla meillä on kuitenkin kyky lisätä hyvinvointiamme ja kantaa huolta elinympäristöstämme.
Miten pitkälle meidän ihmisluontomme todella ulottuu, miten kaukana pinnasta asuu meissä jokaisessa elävä peto?

Anne Ricen - Veren vangit

16.6.2013

Anne Ricen Veren vangit

Jos meillä on olemassa kirjoja , joita on yhtä puuduttava lukea ja hankala sisäistää, mutta jotka ovat yhtä kauniskielisiä ja mukaansatempaavia, kuin Anne Ricen vampyyrikronikat, niin ne eivät ole vielä kävelleet tätä lintua vastaan. Suomennettuja teoksia löytyy kolme, Veren vangit, Vampyyri Lestat ja Kadotettujen kuningatar. Romaanit kertovat yön lapsista, ensimmäinen on elämänkerrallinen teos, seuraava enemmän seikkailukertomus ja viimeinen eräänlaisen historian, sodan ja seikkailujen sekoitus. Itse olen tutustunut hiukan myös neljänteen(?) kirjaan Vampyyri Armand, joka toimii yhden (ja kirjasarjan kannalta hyvin keskeisen) hahmon elämänkertana. En ole saanut vielä luettua sitä loppuun, enkä varmaan koskaan saakaan. Ja mikäli olen oikein ymmärtänyt, vaikka kirjasarjaan kuuluukin muita osia, kirjailija on muuttanut tarinaa hahmoja ja luomaansa todellisuutta niin huomattavasti että voin käsitellä ensimmäistä kolmea kirjaa trilogiana.

Tänään Veren vangit, kaikessa lyhykäisyydessään kirja kertoo tarinaa 1700-1800 -luvun herrasmiehestä, jolle annetaan pimeyden lahja. Vampyyri kertoo tarinansa nuorelle reportterille. Alkaen viimeisistä hetkistään ihmisenä, muuttumisestaan vampyyriksi ja elämästään vampyyrina ensiksi New Orleansissa, matkastaan Eurooppaan ja Pariisista.

Louis kamppailee ja todella kamppailee pimeyden lahjan kanssa. Miten hänen täytyy ottaa elämää ihmisistä ja ihmisten maailmasta, johon hän ei enää ikinä saa kuulua. Se vähä mitä hänestä nähdään ihmisenä kielii sitä, ettei hän kovin kovasti tahtonut osallistua elämäänsä. Veljen kuolema murtaa Lousista senkin vähän elämänhalun, jota tässä oli jäljellä. Hänestä tulee hyvin itsetuhoinen ja lopulta vampyyri valitsee hänet kumppanikseen.
Kun Louis avaa silmänsä ensimmäistä kertaa vampyyrina, hän alkaa janota elämää. Eikä vain ravinnokseen vaan omaa ihmiselämäänsä ja Louis takertuu siihen, mikä hänessä itsessään oli ihmismäistä. Toinen vampyyri ei ymmärrä tätä, Louisin tarvetta olla inhimillinen nyt, kun kaikki inhimillisyys on poissa. Eikä Louis ymmärrä ollenkaan Lestatia, joka kiusaa häntä herkkyydestä ja siitä lapsellisesta toiveesta, että tämä voisi vielä joskus olla ihminen. Epäluottamus ja ymmärryksen puute ajavat Louisia pois Lestatin luota, joka todella tuntuu tarvitsevan tätä. Lopulta he tulevat siihen pisteeseen missä Louis sanoo suoraan Lestatille jättävänsä tämän ja jatkavansa yksin.
Sen seurauksena Lestat luo Louisille kumppanin pienestä vaaleahiuksisesta tytöstä, Claudiasta ja kolmikkona he jatkavat elämäänsä New Orleansissa. Claudia sitoo Louisin Lestatiin, sillä tyttö on niin pieni, ettei hän pärjää yksin. Louis oppii rakastamaan Claudiaa ja nauttii siitä, että saa opettaa tytölle kaiken oikeaksi katsomansa. Useiden vuosikymmenien ajan kolmikko nauttii luksuselämästä New Orleansissa. He käyvät teatterissa ja oopperassa ja metsästävät kaikkien ihmiselämän riemujen keskellä.
Claudialle kuitenkin tapahtuu jotain, jota Louis tai Lestat eivät osaa selittää. Tytön mieli alkaa kehittyä ja kasvaa, vaikka tämän ruumis pysyy samanlaisena kuin ennenkin. Ja mitä enemmän tyttö alkaa ymmärtää, sitä katkerammaksi ja vihaisemmaksi hän tulee. Ja Claudia alkaa esittää kysymyksiä, paitsi omasta alkuperästään, myös kaikkien vampyyrien alkuperästä. Mistä Lestat on tullut, miksi Lestat on heidän johtajansa, onko täällä jotain salaisuuksia, mitä hän on kieltäytynyt kertomasta Louisille tai Claudialle.
Lopulta Claudia tekee lopun heidän rauhallisesta ja suhteellisen onnellisesta elämästään, ottaa Louisin mukaansa ja lähtee Eurooppaan. Siellä Louis ja Claudia etsivät toisia kaltaisiaan ja joutuvat pettymään monen vuoden ajan. Kunnes he lopulta päätyvät Pariisiin.
Näiden kahdestaan vietettyjen vuosien aikana Louis oppii uusia asioita Claudiasta. Enää hän ei voi kääriytyä itseensä ja masennukseensa ja Louisin täytyy oikeasti kiinnittää huomiota johonkin muuhun kun yksinäiseen kärsivään sieluparkaansa. Hän oppii ettei Claudia muista mitään elämästään ihmisenä. Tietysti hän on tiennyt sen aiemminkin, mutta nyt hänen täytyy todella oppia ymmärtämään mitä se tarkoittaa. Claudialle, maailmassa ei ole hyvää eikä pahaa, ei moraalia eikä tyttö todella ymmärrä mitä rakkaus on. Ja se surettaa Louisia, joka pohjimmiltaan tarvitsee vain jonkun rakastamaan itseään.
Ja siinä on todella Louisin kaiken kärsimyksen alku ja juuri, Louis halusi pois Lestatin luota, koska vampyyri ei osoittanut minkäänlaista rakkautta häntä kohtaan. Claudiaa Louis rakasti koska tyttö tarvitsi häntä ja Louis uskoi että Claudia myös rakasti häntä. Pohjimmiltaan kyse noiden kahden välillä on kahden hyvin itsekeskeisen henkilön harhaluuloista ja pilvilinnoista ja Claudia ymmärtää heidän välistä suhdetta hiukan paremmin kuin Louis. Claudia on paremmin kiinni todellisuudessa, jota Louis pystyisi myös ymmärtämään, jos vain suostuisi tulemaan pois pilvilinnoistaan.
Joka tapauksessa, kaksikko löytää toisia kaltaisiaan Pariisista. Muita pimeyden lapsia, vampyyreja, jotka omistavat ja toimivat teatterin kulisseissa. Vampyyrit tuottavat kuitenkin pettymyksen Louisille, nämäkään yön ikuiset vaeltajat eivät ole viisaita, eivät tiedä mitään pimeyden salaisuuksista. Heidän johtajansa vampyyri Armand, tuntuu kuitenkin olevan eri maata. Louis muodostaa siteen itsensä ja Armandin välille, Armand sanoo sen yhden sanan rakastaa ja Louis menee mukana. Viimeinkin, hän voi rauhassa vihata itseään, joku rakastaa häntä turvallisesti ja yhdessä he voisivat tutkia pimeyden mysteerejä.
Claudia kuulee Armandin puheessa uhkauksen ja yrittää selittää Louisille, että hänen henkensä on vaarassa Pariisilaisten vampyyrien taholta.
Louis ei suostu uskomaan Claudiaa, ei ainakaan Armandin osalta. Hän kuitenkin suostuu kumppaninsa vaatimuksiin tehdä tälle toinen. Uusi vampyyri, joka voisi huolehtia Claudiasta ja Louis voisi jättää heidät ja lähteä Armandin kanssa. Pariisilaiset vampyyrit käyvät heidän kimppuunsa, ennen kuin he ehtivät lähteä kaupungista. Heidät raahataan teatteriin ja siellä he kohtaavat Lestatin. Louis suljetaan arkkuun, josta hän ei jaksa nousta ja Claudia jätetään alttiiksi auringonvalolle uuden vampyyrikumppaninsa kanssa.
Armand pelastaa Louisin, muttei tyttöä ja se tuhoaa jotain Louisin sisällä. Louis polttaa teatterin. Armand liittyy hänen seuraansa ja heistä tulee uusi parivaljakko.  
Vuodet vierivät, eikä Louis enää halua elämää, Louis metsästää etsii uusia kokemuksia, muttei rakasta. He matkustelevat Armandin kanssa ympäri Eurooppaa ja lähtevät lopulta takaisin Amerikkaan, ensin New Yorkiin, sitten New Orleansiin. Ja New Orleansissa, Armand tunnustaa murhanneensa aikoinaan Claudian ja Madeleinen, samalla tavalla kuin Louis murhasi vampyyrit Pariisin teatterissa. Siksi he muodostivat niin täydellisen parivaljakon kahdestaan. Armand hylkää Louisin ja Louis käy vielä kerran tapaamassa Lestatia, joka on kasvanut erilleen maailmasta ja tekee kuolemaa.
Sen jälkeen Louis metsästää yksin ja elää ilman kumppania, täysin irrallaan sekä kuolemattomien vampyyreiden että kuolevaisten ihmisten maailmasta.

Tämä on yksi niin hyvistä kirjoista, jota uskaltaa suositella niille ihmisille, jotka lukevat paljon. Koska teksti on todellakin hankalaselkoista ja tähän maailmaan todellakin pitää uskaltaa mönkiä sisään ja keskittyä siihen mitä lukee. Nykyihminen näkee niin paljon väkivaltaa jo television mainostauoilla, ettei verenpunainen romantiikka, joka ehkä joskus oli vallankumouksellista ja jotain aivan poikkeuksellista, ei tee suurta vaikutusta. Sen sijaan kirjan kuvaileva kieli on jotain ainutlaatuista. 

Itse rakastan aivan erityisesti Veren vankeja, se on mielestäni yksi parhaista kirjoista, joita olen ikinä lukenut. Ja ehdottomasti teoksena täydellisempi ja hiotumpi, kuin Vampyyri Lestat tai Kadotettujen kuningatar. Se on kirjana hyvin tasapainoinen kokonaisuus, kielellisesti kaunis ja aito ja siinä esiintyy yksi aikamme parhaista hahmoista lapsivampyyri Claudia, jonka maailmassa ei ole hyvää eikä pahaa, vaan sammumaton verenjano.    

Ja vaikka tänään puhuttiin paljon Veren vangeista ja Louisista, vampyyrikronikoiden yksi uskomaton ominaisuus on se että kertojassa ei ole mitään puolueetonta tai objektiivista. Seuraava kirja Vampyyri Lestat, joka kerrotaan kokonaan Lestatin näkökulmasta antaa tapahtumista ihan erilaisen kuvan, jopa niin pitkälle, että puolessavälissä tekstiä mietin, onko kyseessä edes sama hahmo, kuin ensimmäisessä kirjassa. Siksi sellaistenkin ihmisten, jotka kykenivät lukemaan Veren vangit, kannattaa tutustua Vampyyri Lestatiin, vaikkeivät he olisi erityisemmin nauttineetkaan matkasta vuosisadan halki Louisin seurassa.