5.4.2013
Baudolinon jälkeen halusin tarttua johonkin kevyempään,
helppolukuisempaan ja nopeampaan kirjaan.
Antal Szerbin
Pendragonin legenda
Ihan ensimmäiseksi sanoisin, etten erityisemmin pitänyt
tästä kirjasta. Se tuntui aika mitäänsanomattomalta ja no mitäänsanomattomalta.
Ottaen kuitenkin huomioon sen että edellinen lukemani kirja oli Eco Umberton
monisyinen, kunnianhimoinen, hauska ja psykologinen Baudolino, niin voiko
mikään kirja tuntua kovin siistiltä sen jälkeen?
Hypätkäämme suoraan kirjan juonen ohitse sen tarjoamaan
naiskuvaan, sillä se oli kiinnostava. Naishahmojen tehtävä kirjassa oli
juonellisesti yhtä oleellinen kuin lampunjalalla. Rouva Roscoe oli seksuaalinen
kielletty hedelmä, vaarallinen viettelijätär jne jne ja Cynthia taas viaton neitsyt jota
päähenkilömme saattoi turvallisesti rakastaa kauempaa. Kiinnostavaa tässä
kirjassa oli se että Cynthia tuntui puhuttelevan lukijaa (tai ainakin minua)
rivien välistä, tuijottaen suoraan todellisuuteen itse kirjan päähenkilön ja
muiden kuvitteellisten asioiden ohi ja sanovan "kas niin, älä nyt kuvittele
että olen se hahmo joksi minut on tähän kirjoitettu sillä sitä en todellakaan
ole." ja loppujen lopuksi Cynthia (vaikka hänen olikin pakko esittää se
rooli mikä hänelle oli jaettu) voitti sen. Naishahmojen ohuuden voi kuitenkin selittää
sillä että kirja on vanha. Aikaisekseen laitokseksi naiskuva on todennäköisesti
hyvinkin autenttinen mikä tietysti muistuttaa 2010 luvulla siitä, miten
arvokasta työtä kaikki naiset ovat
aikanaan tehneet asemansa eteen. Nykylukijaa se toki voi ärsyttää, itse pystyn
katsomaan kirjan naiskuvan ohitse viihteenä ja vaikkei viihdettä voi pitää
kovin omaperäisenä tai laadukkaana, ainakin kirjan päähenkilö on hauska ja
omaperäinen rauhallinen pikku tiedemies, jolla on omasta mielestään niin kovin
älykkäitä ajatuksia. Kirjan mieshahmot ovat todellakin viihdyttäviä ja
värikkäitä persoonia, joiden edesottamuksista oli ilo lukea. Itse asiassa
kirjan lukeminen palautti mieleeni nuoruuspäivät Enid Blytonin Viisikkojen
parissa. Eronaan tietysti sen että Viisikoissa minkäänlainen "mystinen"
elementti ei ollut ratkaisevassa osassa teosta vaan kirjojen mysteerit
ratkesivat realistisesti.
Seikkailut ja löytöretkeilyt ovat hyvää viihdettä, kirja ei ollut paksu, se ei
erityisemmin haastanut ajattelemaan, mutta sen luki nopeasti ja kuka minä olen
vastustamaan mukaansatempaavaa ja sopivan vauhdikasta tarinaa.
Sanotaanpa vaikka että kirja oli kuin kevyempi versio Da Vincin
koodista. Joka oli mielestäni kiinnostava sekä kirjana että elokuvana. Toisaalta
siinä minua ei niinkään kiinnostanut tarina vaan ympäristö johon kirja
sijoittui ja josta sai tyydyttävän kuvauksen. Rakastan taiteita ja
arkkitehtuuri oli äärimmäisen elähdyttävä osa kyseistä teossarjaa.
Ehkä minun olisi syytä ruveta valikoimaan lukemaani sen
sijaan että vain tarttuisin ensimmäiseen kiinnostavanoloiseen kirjaan joka
minua kävelee vastaan?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti