maanantai 8. huhtikuuta 2013

Antal Szerbin Pendragonin legenda



5.4.2013

Baudolinon jälkeen halusin tarttua johonkin kevyempään, helppolukuisempaan ja nopeampaan kirjaan.

Antal Szerbin Pendragonin legenda

Ihan ensimmäiseksi sanoisin, etten erityisemmin pitänyt tästä kirjasta. Se tuntui aika mitäänsanomattomalta ja no mitäänsanomattomalta. Ottaen kuitenkin huomioon sen että edellinen lukemani kirja oli Eco Umberton monisyinen, kunnianhimoinen, hauska ja psykologinen Baudolino, niin voiko mikään kirja tuntua kovin siistiltä sen jälkeen?

Hypätkäämme suoraan kirjan juonen ohitse sen tarjoamaan naiskuvaan, sillä se oli kiinnostava. Naishahmojen tehtävä kirjassa oli juonellisesti yhtä oleellinen kuin lampunjalalla. Rouva Roscoe oli seksuaalinen kielletty hedelmä, vaarallinen viettelijätär jne jne  ja Cynthia taas viaton neitsyt jota päähenkilömme saattoi turvallisesti rakastaa kauempaa. Kiinnostavaa tässä kirjassa oli se että Cynthia tuntui puhuttelevan lukijaa (tai ainakin minua) rivien välistä, tuijottaen suoraan todellisuuteen itse kirjan päähenkilön ja muiden kuvitteellisten asioiden ohi ja sanovan "kas niin, älä nyt kuvittele että olen se hahmo joksi minut on tähän kirjoitettu sillä sitä en todellakaan ole." ja loppujen lopuksi Cynthia (vaikka hänen olikin pakko esittää se rooli mikä hänelle oli jaettu) voitti sen.  Naishahmojen ohuuden voi kuitenkin selittää sillä että kirja on vanha. Aikaisekseen laitokseksi naiskuva on todennäköisesti hyvinkin autenttinen mikä tietysti muistuttaa 2010 luvulla siitä, miten arvokasta työtä kaikki naiset  ovat aikanaan tehneet asemansa eteen. Nykylukijaa se toki voi ärsyttää, itse pystyn katsomaan kirjan naiskuvan ohitse viihteenä ja vaikkei viihdettä voi pitää kovin omaperäisenä tai laadukkaana, ainakin kirjan päähenkilö on hauska ja omaperäinen rauhallinen pikku tiedemies, jolla on omasta mielestään niin kovin älykkäitä ajatuksia. Kirjan mieshahmot ovat todellakin viihdyttäviä ja värikkäitä persoonia, joiden edesottamuksista oli ilo lukea. Itse asiassa kirjan lukeminen palautti mieleeni nuoruuspäivät Enid Blytonin Viisikkojen parissa. Eronaan tietysti sen että Viisikoissa minkäänlainen "mystinen" elementti ei ollut ratkaisevassa osassa teosta vaan kirjojen mysteerit ratkesivat realistisesti.
 
Seikkailut ja löytöretkeilyt ovat hyvää viihdettä, kirja ei ollut paksu, se ei erityisemmin haastanut ajattelemaan, mutta sen luki nopeasti ja kuka minä olen vastustamaan mukaansatempaavaa ja sopivan vauhdikasta tarinaa.
Sanotaanpa vaikka että kirja oli kuin kevyempi versio Da Vincin koodista. Joka oli mielestäni kiinnostava sekä kirjana että elokuvana. Toisaalta siinä minua ei niinkään kiinnostanut tarina vaan ympäristö johon kirja sijoittui ja josta sai tyydyttävän kuvauksen. Rakastan taiteita ja arkkitehtuuri oli äärimmäisen elähdyttävä osa kyseistä teossarjaa.

Ehkä minun olisi syytä ruveta valikoimaan lukemaani sen sijaan että vain tarttuisin ensimmäiseen kiinnostavanoloiseen kirjaan joka minua kävelee vastaan?

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti