24.2.2013
Hei vaan, nyt on hyvä hetki päivittää blogia. Miksi? No
siksi, koska nyt on sellainen fiilis että pystyn mihin tahansa! Siis ihan mihin
tahansa, jopa sellaiseen urotekoon, kuin kirjoittamaan ajatuksia ja
mielipiteitä todella masentavasta kirjasta:
Mary Shelleyn Frankenstein
Se aito ja alkuperäinen, lupailee kirjan kansi kun tartun
siihen (itsekseni hykerrellen) pääkirjastomme hyllyllä, jonka päällä ainakin
mielessäni lukee: 'lähiaikoina palautettuja kirjoja'. Niitä kirjoja lukevat
muutkin kuin ylioppilaat tai tutkijat.
Kirjan juonihan menee suurin piirtein näin: Jäämerellä pohjoisessa seilaava seikkailunhaluinen retkikunta pelastaa jäälautan päällä ajelehtivan puolikuolleen miehen, joka kertoo heille tarinansa. Kyseessä on Geneveläinen tiedemies Victor Frankenstein.
Jo nuorena Victor oli ollut kiinnostunut luonnosta ja tieteestä.
Hän sattui lueskelemaan vähän sitä sun tätä aiheeseen liittyen ja miehistyttyään
Frankenstein lähti Saksaan yliopistoon, tullakseen tiedemieheksi. Ennen
lähtöään nuori Frankenstein menettää äitinsä.
Saksassa Frankenstein ryhtyy opiskelemaan täyttä päätä ja osoittautuu erittäin lahjakkaaksi kaikessa mihin ryhtyy. Lahjakkuus, ystävät ja tukijat tai maine eivät kuitenkaan riitä, nuori tiedemies tahtoo kukistaa kuoleman. Frankenstein kerää ruumishuoneilta ja hautausmailta isokokoisia ruumiinkappaleita, joista hän on päättänyt rakentaa salaisessa laboratoriossa yli-ihmisen, uuden Aatamin, ihmiskunnan avuksi ja hyväksi. Oman nokkeluutensa sokaisemana Frankenstein ei kyseenalaista projektinsa eettisyyttä, hän vajoaa pakkomielteisenä työnsä pauloihin ja saa lopulta hermoromahduksen. Kauhistuneena luomansa olennon rumuudesta, tohtori Frankenstein pakenee sen luota sen synnyinyönä ja olento jää maailmaan ihmisten armoille, täysin ypöyksin.
Nimetön olento pakenee ihmiskunnan luota luonnon helmaan. Löytää itselleen ruokaa, keksii tulen ja tuntee olonsa torjutuksi ja yksinäiseksi. Olento asettuu asumaan erään mökin asumattomaan huoneeseen ja mökin asukkaita salaa seuraamalla se oppii puhumaan ja jopa lukemaan. Se tekee hyviä töitä mökin köyhien asukkaiden hyväksi, mutta paljastettuaan rujon ulkomuotonsa hirviö ajetaan pois. Minne ikinä hirviö meneekin, sen ulkonäöstä kauhistuneena ajavat ihmiset sen pois. Se katkeroituu luojalleen ja päättää etsiä Frankensteinin käsiinsä.
Löydettyään epäonnisten tiedemiehen olento on jo ehtinyt surmata Frankensteinin pikkuveljen. Hirviö kertoo Frankensteinille tarinansa ja vaatii tätä rakentamaan itsellensä kumppanin. Yhtä viheliäisen kuin olento itse ja lupaa että he yhdessä lähtevät pois ihmisten ilmoilta, eikä Frankensteinin enää koskaan tarvitse nähdä heitä.
Kirja on ehdottomasti hyvä. Se on kauniisti kirjoitettu, kirjassa vuorottelevat kolme kertojahahmoa. Seikkailunhaluinen retkikunnan johtaja (joka pelasti Frankensteinin jäälautalta), Victor Frankenstein ja Frankensteinin hirviö. Jokainen hahmo kertoo itse oman tarinansa, kaikkein mieluiten luin Victor Frankensteinin osuutta. Se piti minut otteessaan, kamala sanoa, mutta alun retkikunnan lätinät tylsistyttivät minua, samoin hirviön osuus.
Frankenstein sairastuu kirjan aikana, hän saa hermoromahduksen työskenneltyään tauotta hirviönsä parissa kuuden kuukauden ajan. Sen jälkeen, tietäessään mitä on luonut, Frankenstein masentuu ja ahdistuu. Frankenstein on kuitenkin niin hyvä tyyppi, kaikki toivon pilkahdukset mitä hänelle kirjassa tarjotaan, lohduttivat myös minua. Onhan se hirvittävä ajatus että yksi ainoa virhe tuhoaa miellyttävän ihmisen elämän, se on ehkä yksi pelottavimmista ajatuksista, joka ketään voi vaivata.
Mitä hirviöön tulee, se on kuin tyhjä taulu. Se ei pyytänyt tulla luoduksi ruumiinkappaleista, eikä se pyytänyt tulla hylätyksi synnyinyönään. Hirviö osoittaa alusta asti huomattavaa älykkyyttä. Sen onnistuu poistua kaupungista, elää itsekseen luonnon armoilla ja se keksii käyttöönsä jopa tulen. Kertoessaan tarinaansa Frankensteinille, hirviö kertoo myös, ettei se ollut alkujaan paha. Se on vain katkeroitunut siitä miten , sitä kohdeltiin. Tätä jäin kuitenkin pohtimaan, vaikka Frankensteinin hirviö olisi saanut osakseen sitä ymmärrystä ja rakkautta, jota se väitti ainoastaan janoavansa. Olisiko siltä jäänyt huomaamatta omat rujot piirteensä? Eikö se olisi kuitenkin katkeroitunut maailmalle oman ulkomuotonsa eristämänä? Ja tiedämmekö edes, puhuiko hirviö totta, kertoessaan tarinaansa Frankensteinille?
Tohtori mainitsi yllättyneensä siitä, miten kaunopuheinen hirviö oli, miten sivistynyt ja miten miellyttävä ääni sillä oli. Ehkäpä Frankensteinin hirviö vain manipuloi luojaansa? Kuka tietää. Itselleni tuli Frankensteinin hirviöstä mieleen Tolkienin Saruman Valkoinen, velho joka äänellään manipuloi niin herroja kuin narrejakin. Seuraavan kerran, kun itse ahdistun suunnattomasti jostain, mitä olen tehnyt, muistutan vain vienosti itseäni siitä, etten kuitenkaan rakentanut Frankensteinin hirviötä. Että olen yksilö, jonka teot, tunteet ja ajatukset eivät todellakaan tule kaatamaan tätä maailmaa, kenenkään muun maailmaa tai omaani. Toisaalta taas, enpä ole ikinä luonutkaan mitään niin kammottavaa, kuin Frankenstein.
Ahdistuksen lisäksi kirjan teemoista vaikuttavimpia on rakkaus. Rakkaus jota hirviö janoaa saada tuntea ja rakkaus, jonka Victor Frankenstein menettää ja miten kipeältä se tuntuukaan. Itse olen elämässäni vielä siinä vaiheessa että etsiskelen sielunkumppania, aina silloin tällöin, kun se sattuu tuntumaan ajankohtaiselta (tällä viikolla seurustelu ei kiinnosta, ehkä ensi viikon tiistaina se taas tuntuu tärkeältä). Ehkä vielä joskus minäkin, tunnen suurta tarvetta kuulua yhteen jonkun kanssa, tällä hetkellä intohimoni on kuitenkin muualla; tarinoissa.
Saksassa Frankenstein ryhtyy opiskelemaan täyttä päätä ja osoittautuu erittäin lahjakkaaksi kaikessa mihin ryhtyy. Lahjakkuus, ystävät ja tukijat tai maine eivät kuitenkaan riitä, nuori tiedemies tahtoo kukistaa kuoleman. Frankenstein kerää ruumishuoneilta ja hautausmailta isokokoisia ruumiinkappaleita, joista hän on päättänyt rakentaa salaisessa laboratoriossa yli-ihmisen, uuden Aatamin, ihmiskunnan avuksi ja hyväksi. Oman nokkeluutensa sokaisemana Frankenstein ei kyseenalaista projektinsa eettisyyttä, hän vajoaa pakkomielteisenä työnsä pauloihin ja saa lopulta hermoromahduksen. Kauhistuneena luomansa olennon rumuudesta, tohtori Frankenstein pakenee sen luota sen synnyinyönä ja olento jää maailmaan ihmisten armoille, täysin ypöyksin.
Nimetön olento pakenee ihmiskunnan luota luonnon helmaan. Löytää itselleen ruokaa, keksii tulen ja tuntee olonsa torjutuksi ja yksinäiseksi. Olento asettuu asumaan erään mökin asumattomaan huoneeseen ja mökin asukkaita salaa seuraamalla se oppii puhumaan ja jopa lukemaan. Se tekee hyviä töitä mökin köyhien asukkaiden hyväksi, mutta paljastettuaan rujon ulkomuotonsa hirviö ajetaan pois. Minne ikinä hirviö meneekin, sen ulkonäöstä kauhistuneena ajavat ihmiset sen pois. Se katkeroituu luojalleen ja päättää etsiä Frankensteinin käsiinsä.
Löydettyään epäonnisten tiedemiehen olento on jo ehtinyt surmata Frankensteinin pikkuveljen. Hirviö kertoo Frankensteinille tarinansa ja vaatii tätä rakentamaan itsellensä kumppanin. Yhtä viheliäisen kuin olento itse ja lupaa että he yhdessä lähtevät pois ihmisten ilmoilta, eikä Frankensteinin enää koskaan tarvitse nähdä heitä.
Kirja on ehdottomasti hyvä. Se on kauniisti kirjoitettu, kirjassa vuorottelevat kolme kertojahahmoa. Seikkailunhaluinen retkikunnan johtaja (joka pelasti Frankensteinin jäälautalta), Victor Frankenstein ja Frankensteinin hirviö. Jokainen hahmo kertoo itse oman tarinansa, kaikkein mieluiten luin Victor Frankensteinin osuutta. Se piti minut otteessaan, kamala sanoa, mutta alun retkikunnan lätinät tylsistyttivät minua, samoin hirviön osuus.
Frankenstein sairastuu kirjan aikana, hän saa hermoromahduksen työskenneltyään tauotta hirviönsä parissa kuuden kuukauden ajan. Sen jälkeen, tietäessään mitä on luonut, Frankenstein masentuu ja ahdistuu. Frankenstein on kuitenkin niin hyvä tyyppi, kaikki toivon pilkahdukset mitä hänelle kirjassa tarjotaan, lohduttivat myös minua. Onhan se hirvittävä ajatus että yksi ainoa virhe tuhoaa miellyttävän ihmisen elämän, se on ehkä yksi pelottavimmista ajatuksista, joka ketään voi vaivata.
Mitä hirviöön tulee, se on kuin tyhjä taulu. Se ei pyytänyt tulla luoduksi ruumiinkappaleista, eikä se pyytänyt tulla hylätyksi synnyinyönään. Hirviö osoittaa alusta asti huomattavaa älykkyyttä. Sen onnistuu poistua kaupungista, elää itsekseen luonnon armoilla ja se keksii käyttöönsä jopa tulen. Kertoessaan tarinaansa Frankensteinille, hirviö kertoo myös, ettei se ollut alkujaan paha. Se on vain katkeroitunut siitä miten , sitä kohdeltiin. Tätä jäin kuitenkin pohtimaan, vaikka Frankensteinin hirviö olisi saanut osakseen sitä ymmärrystä ja rakkautta, jota se väitti ainoastaan janoavansa. Olisiko siltä jäänyt huomaamatta omat rujot piirteensä? Eikö se olisi kuitenkin katkeroitunut maailmalle oman ulkomuotonsa eristämänä? Ja tiedämmekö edes, puhuiko hirviö totta, kertoessaan tarinaansa Frankensteinille?
Tohtori mainitsi yllättyneensä siitä, miten kaunopuheinen hirviö oli, miten sivistynyt ja miten miellyttävä ääni sillä oli. Ehkäpä Frankensteinin hirviö vain manipuloi luojaansa? Kuka tietää. Itselleni tuli Frankensteinin hirviöstä mieleen Tolkienin Saruman Valkoinen, velho joka äänellään manipuloi niin herroja kuin narrejakin. Seuraavan kerran, kun itse ahdistun suunnattomasti jostain, mitä olen tehnyt, muistutan vain vienosti itseäni siitä, etten kuitenkaan rakentanut Frankensteinin hirviötä. Että olen yksilö, jonka teot, tunteet ja ajatukset eivät todellakaan tule kaatamaan tätä maailmaa, kenenkään muun maailmaa tai omaani. Toisaalta taas, enpä ole ikinä luonutkaan mitään niin kammottavaa, kuin Frankenstein.
Ahdistuksen lisäksi kirjan teemoista vaikuttavimpia on rakkaus. Rakkaus jota hirviö janoaa saada tuntea ja rakkaus, jonka Victor Frankenstein menettää ja miten kipeältä se tuntuukaan. Itse olen elämässäni vielä siinä vaiheessa että etsiskelen sielunkumppania, aina silloin tällöin, kun se sattuu tuntumaan ajankohtaiselta (tällä viikolla seurustelu ei kiinnosta, ehkä ensi viikon tiistaina se taas tuntuu tärkeältä). Ehkä vielä joskus minäkin, tunnen suurta tarvetta kuulua yhteen jonkun kanssa, tällä hetkellä intohimoni on kuitenkin muualla; tarinoissa.
"Kuule Victor
Frankenstein,
sulta mä innoitusta
hain
ja lupaan mä vielä
rakastan
läpi elon ja jälkeen
kuoleman ..."
Chisu - Frankenstein
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti