Maantievirus matkalla pohjoiseen - Stephen King

Jaa, nyt kun mietin sitä, mitä minulla on annettavana, tuntuu ehkä luontevimmalta lähteä kirjoittamaan kirjoista ja lukemisesta. Rakastan lukemista ja kirjat ovat aina puhutelleet minua. Minusta tuntuu että puhun niiden kanssa samaa kirjoitettujen sanojen kieltä.

Tulen kirjoittamaan tänne lukukokemuksistani ja ihan puhdasta tajunnanvirtaa siitä, mitä kirjat ovat saaneet minut ajattelemaan.

Stephen Kingin Maantievirus matkalla pohjoiseen on neljäntoista novellin kokoelma erilaisia jännityskertomuksia, joita oli ilo lukea yön pimeinä tunteina. Olen aina lukenut kirjoja yötä myöten ja ehkä olen vain tulossa vanhaksi (vaikka tunnen oloni nuoremmaksi kuin koskaan), mutta näiden kertomusten jälkeen tunsin varpaankärjissäni (ja vatsanpohjassani) miellyttävää kutkutusta. Valot sammutettuani, olin hiukan peloissani.

Ensimmäinen kertomus ruumiinavaussalista oli novellikokoelman vahva avaus. Se tuntui lukiessa tasapaksulta, mutta oli tarpeeksi kiinnostava ja jaksoin kahlata sen loppuun asti.  Ja pakko sanoa että olin positiivisesti yllättynyt sen loppuratkaisusta. Se antoi myös viitteitä siitä ettei tämä ole tavallista Stephen Kingiä (ja lopussa avaruusolento, joka on tullut avaruudesta -> tahtoo valloittaa maan tai/ja syödä päähenkilön).

Seuraava kertomus mustapukuisesta miehestä nosti sykettä. Se miten King kuvailee pelkoa, inhottavaa kahlitsematonta pelkoa, jota jokainen meistä varmasti on ainakin kerran elämänsä aikana tuntenut, tempasi minut täysin mukaansa. Tässä vaiheessa se aikaisemmin mainitsemani pelon kutkuttelu alkoi !!

Seuraava kertomus, joka kirjassa kosketti minua syvästi (jopa niin syvästi että luin sen uudestaan saatuani kirjan loppuun) oli "Jack Hamiltonin kuolema". Stephen King on mielestäni aina onnistunut kirjoittamaan hyviä hahmoja ja kuvailemaan hyvin ihmisten välisiä suhteita. Ehkäpä se johtuu elämäntilanteestani, siitä että ystävät ovat nyt kaukana, (tai puhtaasti siitä että osaan olla aika "tyttö" joissakin asioissa) mutta kaikenlaiset tarinat ystävyksistä saavat silmäni turpoamaan ja nenäni vuotamaan... Varsinkin sellaiset tarinat jotka päättyvät surullisesti.

 "Elurian pikku sisaret" tuntui ensilukemalta älyttömän pitkältä ollakseen novelli, joka periaatteessa pitäisi pystyä lukemaan yhdeltä istumalta. Päästyäni siihen kohtaan jossa vihreät zombit (tai mitkä möröt lienevätkään) ovat saartaneet revolverimiehen, jouduin laskemaan kirjan käsistäni ja laittamaan nukkumaan. Seuraavana päivänä jatkaessani lukemistani, tulin katumapäälle että oli edellisenä yönä jättänyt kertomuksen kesken. En siksi että juonta olisi ollut hankala seurata, vaan siksi, että viimeinkin se tempaisi minut mukaansa.
Kertomus sai minut harkitsemaan Mustan tornin lukemista, ongelma Stephen Kingin kirjojen kanssa on se, että ne eivät ole mitään helppoa luettavaa. Toisinaan kirjat ovat viihdyttäviä ja välillä oikeasti pelottavia, aina ne ovat kuitenkin yhtä rasittavia. En osaa sanoa mikä saa Stephen Kingin kirjat tuntumaan raskailta, varmaankin rönsyilevä ja värikäs kieli jota niissä käytetään. Myös Stephen King kliseet alkavat ärsyttää muutaman teoksen luettuaan (kaikki jotka ovat lukeneet muutaman Stephen Kingin kirjan tietävät mitä tarkoitan). Hyvän kirjan merkki ei kuitenkaan välttämättä ole, että se on helppoa luettavaa, Stephen Kingin kirjat ovat hyviä, mutta ne vaativat lukijalta aikaa ja vaivaa.

Takaisin novellikokoelman pariin, no siihen mikä siitä on jäljellä, seuraavat kertomukset jotka herättivät minussa vastakaikua olivat: Kaikki on rentoo, L. T:n lemmikkieläinteoria ja kirjan nimikkokertomus Maantievirus matkalla pohjoiseen. Nämä novellit olivat erityisen hauskaa luettavaa (viimeinen jopa siinä määrin että se sai kylmät väreet juoksemaan selkääni pitkin), ne eivät kuitenkaan herättäneet minussa suuria tunteita, sen sijaan kirjan kaksi viimeistä novellia: "Luodin kyydissä" ja "Onnenmyntti" iskivät sisimmän sieluni supukkoihin, juurikin sinne, missä ja miksi harrastan lukemista

Luodin kyydissä sai minut pohtimaan ihmisen tarvetta selittää arjen päämäärättömyyttä ja etsiä tavallisista tapahtumista jonkinlaista kohtalollista järjestystä tai johdatusta. Kertomus myös kosketti minua ja taas kerran huomasin itkeväni kesken lukemisen.

Onnenmyntissä taas ennen kaikkea samaistumiskelpoinen päähenkilö Darlene, joka tuntuu niin aidolta siivoojan ammatissaan, ongelmineen ja haaveineen, sai minut kiemurtelemaan vilttieni alla.

Toisinaan minäkin suljen silmät ja hoen itsekseni "Olen oikea onnenlikka".

Huh, nyt se on ohitse. Ensimmäinen lukukokemus jonka olen kirjoittanut ylös. Mahtavaa, iso käsi Llinnulle! Ja tuota, kaiken kaikkiaan sanoisin että kauhun ystäville en välttämättä tätä kirjaa suosittelisi. Aikaisemmin kerroin pelänneeni lukiessani novelleja, mutta satun säikkymään helposti ja halpa kauhu puree minuun yhtä pahasti kuin oikeasti pelottava kauhu.

Novellit olivat tunnelmallisia ja keskenään hyvinkin erilaisia, joten jos kokonaiseen romaaniin tarttuminen, tuntuu tuskalliselta ja pelottavalta niin ehkäpä tässä kirjassa on ratkaisu niihin iltoihin, kun telkkarista tai tietokoneelta ei tule mitään.

Mielestäni tämä kirja pitää ehdottomasti lukea peiton alla, joko sohvalla tai sängyssä löhöillen. Vieressä iso kupillinen vihreää teetä (joka on jäähtynyt unohdettuna kuppiinsa) keksilautasellisen kera. Iltahetki, kun hämärä on jo painunut mailleen on paras, ennen ja jälkeen illallisen. Pisteenä ii:n päälle, vanhan jalkalampun valo takaa idyllisimmän lukukokemuksen.