20.5.2013
Aloin lueskelemaan Harry Pottereita taas pitkästä aikaa
ykköskirjasta viimoseen ja vautsi vau. Olipa taas hyvä lukukokemus, Harry
Potterit kestää vaan aikaa ja ne voi lukea uudestaan. Mutta mikä niistä tekee niin
hyviä? Juoni on kautta kirjasarjan sekä yksityiskohtainen että massiivinen. Ja
jokainen Potter teos toimii niin yksilönä, kuin sarjan osasena. Persoonallinen,
mielikuvitusta kutkutteleva taikamaailma pitää otteessaan, eikä siitä vain saa
tarpeekseen.
Mutta ehkäpä kuitenkin kaikista hienouksistaan huolimatta,
Harry Potter toimii, koska siinä on niin hyvä henkilögalleria. Joka ikinen
hahmo, joka kirjassa esiintyy, on alusta loppuun asti mietitty, kuin oikea
ihminen. Jokaisesta hahmosta paljastetaan lukijalle sen verran, että hän voi
muodostaa kuvan tästä hahmosta. Ennen kaikkea kerronta tapahtuu Harryn
näkökulmasta ja vaikka jokaisesta tyypistä saa tietää vähän, selväksi tulee se,
miten paljon kussakin hahmossa on kerroksia. Koko ajan tietää, ettei tiedä
kaikkea ja lukiessa pystyy suorastaan aistimaan sen historian, joka hahmon
ympärillä leijuu, (omat selkeät fiilikset tulee heti professori McGarmivasta,
Sirius Mustasta, Remus Lupinista ja jopa Dumbledoresta).
Joo Rowlingin taikamaailma on innoittava ja juoni hyvä,
mutta aika paljon kiitosta kirjoissa saa onnistunut henkilögalleria. Sillä ainakin
allekirjoittaneelle hyvä hahmo = hyvä syy lukea kirja. Kun hahmo on tarpeeksi
hyvä, tylsä kirja tai epälooginen juoni tuntuvat toissijaisilta. Kun taas huono
hahmo, tai hahmo joka ei sovi kirjan kelvollisiinkin juonikuvioihin, taas
latistaa tunnelmaa ja saa koko kirjan lukemisen tuntumaan ajanhaaskaukselta.
Hyvän hahmon ominaisuuksista tärkein on ehkä se, kuinka
monipuolinen hahmo on. Hyvää hahmoa voi käyttää yhtä helposti sekä lukijan
sympatioita/samaistumista herättävänä sankarina sekä inhoa ja
vastarintaa/kauhistusta keräävänä antagonistina (l. niin sanottuna pahiksena). Ja
vaikka meitä lukijoita on tosi monenlaisia, joku lukee pelkkiä dekkareita,
toinen romanttista "hömppää" ja itse tykkään fantasiakirjallisuudesta,
ovat ne parhaat hahmot aina kuin palapelejä. Jotkin palaset paljastetaan ja
lukijalle jää fiilis että hahmossa on myös sisäänpäinmeneväisyyttä (ja
kerroksia).
Hyvä hahmo on kuin hyvä ystävä tai vihollinen ja superstara.
Todella onnistuneesta hahmosta on ihan yhtä kiinnostunut, kuin on oman ystävän
kuulumisista. Hyvällä hahmolla voisi olla facebook ja twitter, joita seuraisit,
joista lukisit päivityksiä. Hyvä hahmo saattaa tuntua kuin puolitutulta,
siistiltä kaverilta johon kovasti haluaisi tutustua paremmin, mutta ei vaan uskalla.
Omat suosikkihahmot kirjallisuudessa on harvemmin
päähenkilöitä. Ne jäävät yleensä makuuni liian latteiksi. Ja varsinkin
fantasiakirjallisuudessa, missä hyvän ja pahan välinen kamppailu on yleensä
kirjan teemana, myös pahikset ovat tahallaan tehty vain pahoiksi. Ilman
menneisyyttä tai muuta motiivia kuin vallanhalu tai no pahuus itsessään.
Esimerkiksi Harry Potterissa kaiken pahan ja ilkeän ruumiillistuma Lordi Voldemort,
joka on kirjasarjan suurin ilkimys, mutta hahmona kaikista heikoin pahis. Esimerkiksi ilkeä
ja pikkumainen Kalkaros tai suorastaan herkullisen vallanhimoinen ja jostain
syystä kostonhaluinen Pimento, ovat paljon parempia hahmoja, kuin Voldemort. Näihin hahmoihin syntyy tunneside, näitä hahmoja inhoaa, säälii ja inhoaa taas vähän lisää.
Itse olen huomannut tykästyväni helposti sivuhenkilöihin,
päähenkilön bestiksiin tai pääpahiksen kätyreihin. Ja näihin hahmoihin tykästyn
varmaan siksi, että ne eivät ole niin esillä. Saatan saada hahmosta lukijana
vaillinaisen kuvan ja päätän itse loput. Ja tästä syystä suhtaudun kirjojen jatko-osiin aina varauksella. Varsinkin jos niissä esiintyy samoja hahmoja kuin ensimmäisessä
osassa, voihan näet olla että hahmo kehittyy lukijalle epämiellyttävään
suuntaan tai sitten hahmosta paljastuu uusia ikäviä puolia. Kehityshän voi
tietysti mennä myös positiiviseen suuntaan. Ja esimerkkinä tästä voisin mainita
Anne Ricen vampyyrikronikat, jonka henkilögalleriaa ei todellakaan voi ensimmäisen
teoksen (Veren vangit) jälkeen määritellä (mutta Vampyyri Lestatissa siitä saa
kyllä aika osuvan kuvan).
Tästä tulikin vähän pitempi räntti kuin piti, jatkan pohdiskeluani
joku toinen ilta.
Tilasin Suomalaisesta parit hyvät kirjat ja toivottavasti saan kirjoitettua niistä jotain keskeistä kesäkuuksi. Lisäksi kesätavoitteena on lukea joku Stephen Kingin kirja ja jutustella siitä sitten lisää.
